Tänään on maamme itsenäisyyden päivä. Miten onkaan sen merkitys entisestään kasvanut näiden nykyisten tapahtumien myötä. Jos se on aina ollut tärkeä niin aina vain paremmin ymmärtää miten ihana asia on maamme itsenäisyys.

Kun nämä myllerrykset alkoi oli lasten kohtalo ensimmäinen iso huoli, miten he selviää. Silmiin nousi kuva veljestäni ja minusta kun olimme koulumatkalla kun ensimmäinen hälytys tuli. Siinä ne seisoi, kaksi avutonta lasta, mitä meidän nyt pitäisi tehdä. lähitalosta juoksi aikuisia kädet huitoen meitä kohti ja veivät meidät taloonsa. Muistan sen pelon joka silloin repi sisintä. Äiti. missä on äiti.. Se olikin sitten viimeinen koulumatka sillä erää. koulut lopetettiin ka meidänkin koulu oli sitten sorasairaalana talvisodan ajan ja vielä hetken sen jälkeenkin. Siitä alkoi tuo pommisuojissa oleminen, usein tuntikausia yhteen menoon. Nyt nuo muistot palanneet niin elävinä kun noiden Ukrainan lasten osaa ajattelee.

Elämä on nyt niin erilaista kuin vielä vuosi sitten. Huoli on taas päälimmäisenä miten me tästä selviämme.. mikä on lastemme ja heidän lastensa tulevaisuus, saammeko elää yhä vapaassa maassa.

Huoli pärjäänisestä on monellekin arkipäivää

Kaikesta huolimatta elämme yhä vapaassa maassa. siitä suuri kiito heille jotka tämän meille taisteli ja yhä on keskuudessamme. Kotirintama oli vahva ja kesti kaiken, kiitos heillekin kuuluu tästä vapaudestamme. Toivokaamme kaikkea hyvää tulevaan aikaan. Jospa jo ensi itsenäisyys päivänä maailma ympärillämme olisi taas rauhallinen.