Eilen löysin kevään ensimäisen sinivuokon alun ja tänään piti se sitten kiireesti kuvata.

 Eipä nämä nyt vielä oikein kuvauksellisen kauniita ole, mutta kevään ensimäiset kuitenkin.
Näin on talvi sitten tehnyt tehtävänsä. Miten sitten lienee kaikki muut kukat, niistä ei vielä saa selvää. tosin esikot ja vuohenjuuri jo ksasvun alussa ja sipulikukat työntävät piikkejään esiin kaikissa kukkamaissa. Lumikellon nuput jo valkoisia mutta ei vielä auki kuitenkaan..

On nyt vähän erilaista seurata kukkien talvehtimista kuin normaali keväinä kun lumi on kasveja suojellut. Aikapa tuon näyttää miten on käynyt.  No, onneksi siihen ei maailma kaadu jos eivät ole talvehtineet kunnolla. ainahan niitä voi kasvattaa uusia. Melkein kaikki perennani ovat siemenestä itse kasvatettuja.
Näillä eväillä mennään mitä ennettu on.

Ja elämä jatkuu, sain yhden pikkuisen sukuun lisää, pieni tyttövauva näki päivänvalon. Nyt on jo 7 neljännenpolven edustajaaja kesällä sitten pari vielä lisää. Aivan mahtavaa.

On se tuo aurinko nyt jaksanut helottaa siniseltä taivaalta. upeaa. olen jo monena päivänä ulkoiluttanut taskussani kameraa toivossa, että jotain kuvattavaa silmiin eksyisi. No ei sitten mitään sellaista joka innostaisi. otin kuitenkin muutaman kuvan aamukävelyllämme, vaikka en mitään kuvaamisen arvoista kyllä löytänyt nytkään.
Tämän otin maantieltä järvelle päin. oli niin kirkasta etten edes nähnyt mitä kuvasin, noita kaisloja siihen tavoitin.
 Mentiin sitten rantaan. järvi vielä umpijäässä, mutta en silti sinne uskaltanut mennä. Vähän tuossa rannan tuntumassa jo vettäkin.
 Mutta Himmu nautti. Tuossa hiekalla on ollut vesi ja nyt siinä oli vielä jääkerros joka ei ollutkaan liukasta niinkuin tuolla kauempana. Monta kylpyä Himmu siinä otti.
Jäälakeus on vielä vahvaa jäätä mutta pinta kovinkin liukasta, parempi pysyä pois.
Kun noustiin takaisin maantielle niin pitipä tuosta tämän talven tyypillisestä talvimaisemastakin kuva ottaa.

Sitä lunta meinaan. vielä aamulla kun ulkona olimme oli se tuttu harmaa maa, mutta juuri äsken näytti tältä.

Kuten kuvastakin näkyy, meillä oli yöllä satanut lunta.
No, ei tuosta nyt isoa haittaa ole, ei edes senvertaa että olisi ahkio luistanut puunhaku hommassa. Hiekalla ei tuonkaan vertaa. Mutta pakkasta on pari astetta, joten jospa tästä vielä palattaisiin vähän normaalimpaan maaliskuuhun. Sais sitten iloita keväänkin tulosta kun ensin olisi edes vähän tätä talvea. Toivoin muutamaa senttiä lunta suojaamaan noita heränneitä sipulikukkia ja jopa siellä vuohenjuuret ja esikotkin vihreyttään esittelee, joten lumen suoja olisi ollut hyvään tarpeen.

Kun Himmu sai tuon kukkansa synttärilahjaksi, onkin siihen jo auennut paljon lisää ihailtavaa.
Kohta siitä tulee todella upea kun yhä enempi nuppuja aukeaa. Koitan aina ostaa mahdollisimman nuppuisia kukkia saaden näin iloa pidempään. Samoin, jos joudun ostamaan kesäkukkia, valitsen nekin niin, että vain yksi tei kaksi kukkaa on auki. En halua täydessä kukassa olevia.

Kun Himmun kukka on tuo niin sitten ostin itselleni Sant Paulian, oli niin hauskan värinen ja kanssa kovasti vielä nuppuja, osin ihan vielä piilossa joten jaksaa sekin sitten ilahduttaa kukillaan kunnes kevät antaa iloa pihaan taas.
Terve kasvi, kun niin terveet lehdet. Jos osittautuu myöhemmin mieleiseski niin pitänee sitten laittaa lehti juurtumaan, saa lisää samanlaisia sitten. Ennen sitä harrastin paljonkin, mutta yhdessä vaiheessa hävitin sitten koko santtien paljouden, niitä kun on vähän hankala pölystä puhdistaa ja miehen astma ei sitten oikein niistä pitänyt.

Oli se vaan niin tuikea tuuli kun kävelyllä käytiin ja tietysti valitsin suunnan juuri niin, että takaisin tullessa tuuli tuiversi oikein kunnolla. Pohjoisesta nyt pohottaa. Onneksi se tuuli ei niin tänne sisälle jäähdytä, kun sieltä suunnasta on metsää suojana.

Ei nuo pidemmät kävelyt vielä ihan kivutta mene, mutta ilman keppiä kuitenkin jo senjälkeen kun liukkaat loppui. Pitää vielä olla tarkkana ettei ihan liian pitkälle mene että jaksaa takaisinkin. Oikeastaan se ei niinkään ole kipua kuin sellaista puutumista joka kyllä helpottaa heti kun hetken seisoo. Varsinaista kipua ei enään ole.
Mutta aikansa se vie ennenkuin kaikki siellä on kohdallaan. Kahdeksas päivä huhtikuuta on kirurgin vastaanotto, kuulee sitten onko kaikki hyvin. Toivottavasti, ainakin itsestä siltä tuntuu, että nivel toimii.

Maaliskuu maata näyttää, huhtikuu hanget humauttaa. Näin sen sanotaan menevän ja useimmiten näin onkin,
Se hankien humahtaminen on joklseenkin ihanaa, silloin tuntee ja aistii kevään tulon niin voimakkaana.

Nyt ei ehkä sitä iloa sentään tule tänä keväänä, ainakin tällä hetkellä siltä kyllä tuntuu ja näyttää. Eilen iltapäiväällä kun kävelyllä oltiin, otin kamerankin ulkoilemaan toivossa, jospa jotain kuvattavaakin löytyisi. Mitä vielä, sitä samaa mustaa maata vain, kuvasin sitten sitä.


 Mansikkamaa ei kyllä oikein lupaavalta näytä, saa nähdä vieläkö keväällä herää henkiin. Osa mansikkamaasta on veden ja jään vuorotellessa varmaan jo lopullisesti tuhoon tuomittu, en jaksa uskoa että se osa ainakaan enään heräisi eloon.

Viime keväänä tänä vastaavana aamuna oli 25° pakkasta ja yön alin oli liki 28° Se kaiketi oli ihan normaalia meidän maaliskuuta. ja luntakin oli, hyvä, että vielä sai johonkin sopimaan. Nyt ei sitä ongelmaa ole, ei niinpaljon enään voi edes sataa että ahdasta tulisi. Sataahan sitä vielä voi.
Tämän kuvan otin tänä aamuna noin 6,15. kauniisti päivä sieltä myllyn takaa on nousemassa. Onko sitten aamun rusko se päivän p.... niinkuin väitetään.

Näillä nyt mennään mitä ylhäältä annetaan , Katsotaan minkälainen kevät, kesä tästä kehkeytyy. Toivottavsti ei sää kuitenkaan jatku seuraavaan talveen asti harmaana ja tasaisen viileenä. Tulisi taas kunnon kesä.

Kun aamulla herättiin, nappasi tuo mummu minut syliinsä ja rutistia minua aikalailla ja söpötti jotain mun korvaani, sitten sanoi jo selvemmin, että onnea mun 7 vuotiaalle pikkuiselleni. Jah, se on siis minuin ja siskoni Pennun seitsemäs vuosi luhlapäivä. Niin ne vuodet vain vierii. minne lie kaikki menneet.
Tässä minä nyt sitten istun kaikessa komeudessani jota vuodet on minulle suoneet, Kamera nyt vähän valehtelee tuota väriä, mites se nyt noin kävikin, ruskeempi minä kyllä olen.

Mutta on tämä ollut kyllä kummallinen talvi näin minun silmin ja mieleni mukaan koettuna. Ensi jo ennen joulua ilmestyi se vihattu punainen laukku alakertaan ja se nyt tiesi sitä, että mummu häipyy, mutta olen jo siihen tottunut ja kun tutut kaverit ja tuttu hoitaja tuli taloon, niin eipä mitään hätää ollut, mitä nyt noilta kavereilta vähän piti mummun tavaroita suojella, eihän ne saaneet niihin koskea. No se aika meni ohi ja oltiin taas kaksin kotona.

Mutta sitten joulun jälkeen kyllä tapahtui sellaista jota en voinut ymmärtyää. kun tuo tuttu porukka tuli taas meille, eikä sitä punasta laukkua näkynyt missään, mitäs tää nyt sitten tarkoittaa? No, taas se mummu häipyi ja minä olin kuulkaa tosi hädissäni, miksi mummu nyt lähti. Ei ollut montaa päivää pois, mutta kun tuli takaisin niin siitä se homma alkoi. Kyllä minulla oli sellainen hätä kun mummu kahden kepin kanssa kävellä yritti, minä sitten askel askeleelta kuljin mukana turvaten mummun menon.. Sitten mummu puki ulkovaatteetkin päälleen ja meni ulos niiden keppien kanssa,. sielläkin minä kuljin mukana joka askeleella ettei nyt ainakaan sitten kaadu eikä karkaa. Pienen lenkin teki ja tuli sisälle takaisin. Kaikki me kolme kaverusta sitten hoidettiin mummua aina kun kasvattaja oli töissä. Senverran sitten uskalsin jättää hoitohommat että lenkillä käytiin, sitten taas lujaa hoitamaan.

Jonkun aikaa sitten naapurin täti kävi minua päivällä lenkittämässä kun kasvattaja jo oli omissa oloissaan ja mummu ei vielä lähtenyt pidemmälle käveleen. Yhdessä vaiheessa sitten jo päätin, että mummu on jo terve ja aloin tökkimään sitä nenälläni liikkeelle ettei iankaiken tarvi toisten huolehtia minun ulkoilustani. Nyt me sitten jo tehdään nuo lenkkimme omin porukoin.

Ei se ole aina helppoa tää koirankaan elämä, kun pitkän ajan joutuu huolehtimaan mummun hyvinvoinnista, mutta on se niin tärkeetä että sain hoidettua sen kuntoon. Siitä sain tosi hyvän mielen. Nyt onkin sitten taas kaikki ihan normaalia elämänmenoa, mutta monta huolta olen kantanut kyllä pienillä hartioillani. Mutta nyt on juhlapäivä, ja pitää lähettää Pennu-siskollekkin onnittelut. Ja kasvattajalle kiitokset kun antoi aikoinaan minun tänne asettua asumaan. Niin paljon on aihetta kiitokseen, eikös sitä niin sanota?

Minähän olen mummun pikku puutarhuri aina kesäisin ja asustelen paljon kukkamaalla niin mummu toi eilen kaupasta minulle ikioman kukan, että olin siitä niin otettu, kun en oikein mistään muusta välitä, uudet lelut ei kiinnosta tippaakaan, kun minulla on se rakas leluni en mitään uutta kaipaa, mutta tuo kukka on kyllä mahtava.
Siitä saankin iloa pitkään kun nuppuja noin paljon. Varmaan jo ulkona kukat kukkii ennenkuin tuo lopettaa kukkimisen.

paljon maisema muuttumut. Tämän päivän kuva ehkä hiukan kirkkaampi kuin talven muut kuvat, kun hetken oli aurinkoista kuvan ottohetkellä
Tämännäköinen oli kuva ikkunasta tänään, samaa harmautta on riittänyt koko talven.