Kun tuollaiseen tuttuun lomapaikkaan itsensä parkkeeraa, paikkaan, jossa vuosimymmenten aikana on tullut käytyä lukemattomat kerrat, ei ole sellaista jännitystä kuin vieraaseen paikkaan mennessä saattaa olla. olen toki monissa muissakin paikoissa käynyt, mutta muut paikat ei ole sillain saaneet tuntemaan kotoisuutta kuin tuo Puerto de la Cruz

Jo ensikerralla astuessani ulos lentokoneesta tunsin kummaa yhteenkuuluvuutta tuon paikan kanssa. Matkalla etelän kentältä määränpäähän katselin ei niin kauniita maisemia, mutta tyttären käytyä siellä aikaisemmin ja kertoessa maiseman muutoksesta odotin malttamattomana milloin tulee vihreämpää. ja tulihan sitä! heti, kun oli pääkaupunki ohitettu alkoi maisema muuttua. Nykyisin jo niin tutuksi käyneet paikat, silloin uudet ja ihmeelliset, lumosivat kummasti mieleni. Vielä nytkin, kun auto lähestyy Puertoa, tulee tuo sama tunne. Ehkä tässä kaikessa piilee se ikuinen kaipuu sinne. Vuosien, vuosikymmenien varrella on tuo kaupunki kuin toinen kotipaikka. Mies usein sanoikin, että tunnen paremmin sen kaupungin kuin tämän oikean kotikaupungin.

nytkin päästyäni hotellille oli nopeasti käytävä suihkussa ja kevyempää kampetta päälle ja ei kun kierrokselle. Ehdin jo aika pitkän lenkin kierrellä ennenkuin menin takaisin hotellille taas vähän vaatetta vaihtamaan ennen ruokapaikkaan menoa. Tapasimme hotellini pihalla Nuncan kanssa, olimme sopineet treffit etukäteen, ja siitä sitten kävelimme yhdessä syömään. Oli mukava tutustua häneen, harmi vain, kun lähti sitten kotiin niin pian.

Seuraavana iltana Carcolla tapasin sitten jo Aguilan ja hänen personal trainerinsa. Oli kiva tutustua heidänkin kanssaan. Tuntuivat heti tutuilta joiden kanssa juttu luisti kuin vanhoilta tutuilta. Heitä tapasinkin sitten lomani aikana usein, melkein joka ilta. Siitä kiitos heille, ei yksinäinen loma ollut sitten niin yksinäistä.

Päivät menivät kuin huomaamatta kaupunkia kierrellessä eripuolilla. Oli kiva kulkea kiireettömästi, ajan kanssa, välillä istuskellen ja katsellessa ympärillä hyöriviä ihmisiä.

Aamuisin menin katselemaan parvekkeelta uuden päivän alkamista. Alapuolella oleva parkkipaikka oli vielä osin tyhjänä, jonne jakeluautot yksi toisensa perään saapuivat lastejaan purkamaan. oppi jo tietämään, mitkä autot tulevat ensimäisinä. Päivän mittaan paikat olivatkin niin täysiä, jos joku lähti pois. oli toinen jo kääntämssä autoaan tilalle. hyvä, että toinen ehti alta pois. Ajattelin niitä jakeluautoja katsellessani, että eipä niitä montaa tarvisi, jos ei meitä turisteja olisi. Kävisi siinä kylä hiljaiseksi jos kaikki turistit yhtäkkiä lähtisi pois.

Sitten tuo mahatauti paholainen teki toisen viikkoni vähän hankalammaksi oleilla. Vei voimat niin, että suunnitelmani vähän reisata kaupungin ulkopuolelle jäi suunnitteluasteelle, mutta ehkä sitten toisella kertaa (jota ei enään pitäisi edes tulla) Jäi harmittamaan, kun en saanut kuvia niistä Icol de Vinosin perhosista, nyt, kun tuolla dikikameralla olisi saanut zuumattua ne sopivasti kuvaan. No, on ne jo ennestään sekä kuvissa että videonauhalla.

Muistoissa on vielä hyvä palata reissuun monta kertaa, muistojenkin toki vähitellen hiipuen sinne lokeroihinsa esiinotettavaksi aina tarpeentullen käsittelyyn. Ehkä sittenkin viel palaan sinne, ehkä en, en tee vielä lopullisia päätöksiä suuntaan tai toiseen. Ainoa asia, jota pidän varmana on se, että jos jonnekkin vielä yksin lähden, on paikka tuo sama, koska en jaksa yksin lähteä ihan uuteen kohteeseen, muualla saarilla käynnistä on niin kauan, että lasken ne jo taas uusiksi.

Niin mennä hurahti kaksiviikkoinen nopeasti vieraalla maalla. matka onnistui juuri niinkuin etukäteen osasinkin odottaa. En kaupungin ulkopuolelle tälläkertaa mennyt ollenkaan, vaan viihdyin ihan vain keskustan kaduilla. Syynä osittain sekin, että toiselle viikolle, minne olin suunnitellut käynnit muualle jouduin tyytymään lähialueisiin, kun vatsatauti vei voimat ihan totaallisesti.

Viihdyin kyllä siinä kaupungin kiertelyssäkin vallan mainiosti. onneksi kaikki kohteet, joissa suunnittelin käyväni ovat ennestään tuttuja, joten en oikeastaan mitään menettänyt.

Ja jälleen, ties monenneko kerran päätin, että käynnit sinne saakin jo osaltani riittää. Ehkä näin onkin, ehkä ei. pelkäämpä pahoin, että pian alkaa taas pyöriä mielessä päästä sinne ja niin on päätös jälleen kerran pyörretty. Nyt sitten ajattelen jo, että ehkä kuitenkin vielä ensitalvena, jos himmu sopivasti pentuilee, että senvuoksi on hyvä lähteä. No, ainahan niitä hyviä syitä löytyy sitten jatkossakin.

Mutta kotiinpaluu oli kyllä niin riemastuttavan ihana, että senkin takia on hyvä välillä olla pois. Kyllä Himmu oli niin onnellinen paluustani, olin kyllä niin rakastettu Himmulle. Sain jakamattoman huomion ja hellyyden. Jos oli minulla ikävä Himmua, niin ilmiselvästi myös Himmu oli kaivannut, kaikesta touhuistaan toisten koirien kanssa huolimatta, meidän yhteistä oloamme. Eilen jouduin taas jättämään yksin, kun olin hammaslääkärissä. Oli kyllä onnettoman näköinen kun lähdin, mutta riemu repesi, kun olinkin vain niin vähän aikaa pois.

Nyt muistojen kera jatketaan sitten tätä kotieloa toivoen tänne kevättä pakkasista huolimatta.

Onkohan maailmassa kotia parempaa paikkaa? Edes Puertossa?