Kirjamuistikirja

"Loneyta ei voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekkään rantaa. Ei kukaan muu kuin me." Kirjan etuliepeeseen painettu lainaus nosti silmien eteen kauniin tummasävyisen kuvan yksinäisestä rannasta, jonka hiekkaan vuorovesi tekee monimutkaisia kuvioita. Kun samaisessa liepeessä kerrottiin myös, että romaani on valittu Ison-Britannian parhaaksi esikoisromaaniksi vuonna 2015, kiinnostuin lisää. Kuva Flickr: Formly beach / Gavin Wray Alkuasetelma lupaa paljon; pieni seurakunta on lähdössä pääsiäisen ajan pyhiinvaellusmatkalle. Odotetaan ihmettä, joka parantaisi mykän pojan. Seurakunnan vanha pappi on kuollut äskettäin salamyhkäisissä olosuhteissa eikä uuden papin käytös miellytä kaikkia. Tyytymätön on varsinkin rouva Smith, Ton...

Joskus ihan tavalliset asiat alkavat merkitä jotain enemmän. Näitä sydämenlyönnin välistä jäämisen ja äkillisen syvän sisäänhengityksen hetkiä kokee todennäköisesi meistä jokainen, mutta harva osaa välittää tunteen muille, saati pukea sitä sanoiksi. Kristian Blomberg osaa. "Se saa suuntaamaan pimeässä, aavistus valonlähteestä.  Ja sormet, jokin tulevasta virtaava, kyky koskettaa. Mitä näihin katkaisimiin oikeastaan kätkeytyy?   Huone ilmestyy, aikaa ei edes kulu, tämä elämä. Ja nousee outoa surua, että sinua ei voisi laittaa takaisin päälle.   Tai ehkä kyse on juuri arvoituksen säilymisestä: säilymisestä. Jokin vierastuttava, johon sopeutuu kuin ilmanpaineeseen, kunnes se voimistuu juuri tuossa: kyvyssä koskettaa.    Että sormissa ei ole lihaksia vaan etäisyyksiä joiden takaa käsivarsien jänteet liikuttavat niitä.   Entä jos olisi jokin, joka liikuttaisi myös meitä kuin aavistus, etäisyyksien takaa?" Suurin osa teoksesta muodostuu tällai...