Jope Ruonansuu (1964–2020) oli imitaattori ja humoristi, mutta paljon muutakin, kuten Tommi Saarelan kirjoittamasta elämäkerrasta käy ilmi. Oma Ruonansuu-tuntemukseni rajoittuu hänen suosituimpiin lauluihinsa, joita kuului radiosta, sekä Jopet-Show’hun, jota katselin silloin tällöin, viime syksyn uusintojakin. Show’n suosikkihahmoni on ehdottomasti lääkäri Kaikkonen.

Alkusanoissaan Saarela sanoo tehneensä kirjan Jopen vaimon Mari Ruonansuun myötävaikutuksella. Saarela on myös haastatellut Jopen läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Itse hän ei koskaan tavannut Jopea. Saarela on valinnut rakenteen, joka ei ole suoraviivaisen kronologinen, vaan etenee välillä aihealueittain. Hiukan siitä seuraa toistoa, mutta ei mitenkään häiritsevästi.

Jopen lapsuudesta ja nuoruudesta nousee esille kaksi asiaa. Imitoinnin hän opetteli ihan itse, ilman mitään ohjausta. Toinen asia on raskas eli kiusaaminen. Jopea kiusattiin peruskoulussa ja vielä ammattikoulussakin. Kiusaamisella oli kauaskantoiset seuraukset. Jope ei tuntunut koskaan hyväksyvän omaa ulkomuotoaan. Aivan lopuksi, kun hän oli jo muutenkin sairas, hän meni lihavuusleikkaukseen, vaikka kaikki läheiset yrittivät estellä.

On sääli, että iso osa Jopen nuoruudesta ja aikuisuudestakin kului liikaa viinan parissa. Rahaa tuli, mutta sitä myös meni. Rauhoittuminen tapahtui myöhään. Aika tyypillinen elämänkulku esiintyvälle taiteilijalle.

Kun ihminen on taiteellisesti lahjakas, hän tuntuu osaavan kaikenlaista. Jope lauloi – milloin kenenkin äänellä – ja sanoitti, ja lisäksi hän soitti useaa instrumenttia, kuten rumpuja, huilua ja saksofonia. Hän näytteli, muuallakin kuin omissa sketseissään. Kaiken lisäksi Jope oli taitava piirtäjä. Kirjassa on esimerkkejä hänen tekemistään osuvista karikatyyreistä.

Minua hämmästytti kirjan tieto, että Jopen sketsit perustuivat lähes kokonaan improvisaatioon. Jos joskus vuorosanat oli kirjoitettu etukäteen, Jope ei opetellut niitä tai ei ainakaan pysynyt niissä. Jopet-Show’n perusteella olisin kuvitellut, että kaikki oli tarkkaan harkittua, mutta ei. Työskentelytapa vaati työkavereilta paljon. Toisaalta Jopen ominta aluetta olivat elävälle yleisölle esiintymiset. Niissähän improvisointitaito hioutui.

”Ei Jopen lavaesiintyminen mitään stand-uppia ollut, mutta nopeat hoksottimet, tapa katsoa asiaa kuin asiaa vähän vinosta kulmasta sekä kyky oivaltaa, lukea tilannetta ja tarvittaessa tuikata satunnaiselle huutelijalle jotain nasevaa takaisin olivat elintärkeitä avuja vuorovaikutustilanteessa.”

Tommi Saarela: Jope
Otava 2025, 483 s. + kuvaliite

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjassa on kiusaamista.

Kuukauden nobelisti -sarjaani tulee nykyisin enää yksi uusi kirjailija vuosittain. Olin lukenut Krasznahorkain romaanin Saatanatango ennen kuin hän sai Nobelin. Vastarinnan melankolia on toinen häneltä tähän mennessä suomennettu kirja. Kolmas suomennos Seiobo tuolla alhaalla ilmestyy tänä vuonna.

Kultaisen peuran minäkertoja on neiti Mathilda (Tilda) Sommer, joka pääsee opiskelemaan Sortavalan opettajaseminaariin sen aloittaessa toimintansa vuonna 1880. Tilda hakeutuu seminaariin vastoin vanhempiensa tahtoa. Hän on varakkaasta viipurilaisesta saksalaissukuisesta kauppiasperheestä, ja hänen odotetaan menevän naimisiin ja tuottavan perheen liiketoimille jatkajan. Sitä Tilda ei halua tehdä.

Tilda tutustuu jo pääsykokeessa salaperäiseen Jelena Päästäiseen. Opintojen alkaessa Jelena valitsee Tildan huonetoverikseen asuntolassa. Tytöistä tulee sydänystävät, mutta Jelenaa ja tämän Kenobiitiksi kutsuttua setää ympäröivästä arvoituksellisuudesta Tilda ei pääse perille. Heidän sukunsa on Mantsin saarelta, ja vierailu siellä selvittää paljon.

Opiskeluelämän kuvausten välissä on Tildan muistikirjaansa kirjoittamia tarinoita, satuja, loitsuja ja runoja, joita hän on kuullut seminaarin palvelijoilta tai joita kerrotaan kaupungilla. Niissä on paikallista kansanperinnettä, mutta myös hurjia juttuja kuten piika Hiekla Koivumäen kertomus käärmeistä, jotka menevät suusta ihmisen sisälle. Yhdessä arkkiveisussa lauletaan murhasta, jonka uhrin seminaarin miesopiskelijat tuntevat. Muistikirjan tarinat eivät ole irrallaan muusta kirjasta.

Tilda on rakastettava henkilöhahmo, alkuun epävarma itsestään, vaikka on tehnyt rohkean päätöksen.

”En ollut hurskas, laupias, nöyrä enkä älykäs, enkä muutenkaan opettajattareksi sovelias. Kansallisen sarastuksen pasuuna ei ollut konsanaan törähtänyt mielessäni, ja miten se olisi voinutkaan, kun olin saksalaista sukua eikä suonissani virrannut pisaraakaan kyseisen heräävän kansan verta.”

Kirjan mittaan Tilda löytää itsensä, monellakin tavalla, ja ratkaisee loppukohtauksen rohkeudellaan. Muutenkin pidin Kultaisesta peurasta. Kirjoitustyyli on aivan mainio, omalla tavallaan humoristinen. Loppua kohti tunnelma muuttuu pahaenteiseksi, mutta ei liikaa.

Oma sukutaustani on Sortavalassa, mutta Kultaisen peuran tavat, uskomukset tai karjalan kieli eivät ole suvussa kulkeneet. Sortavala kiinnosti kuitenkin niin, että otin kirjan luettavakseni. Viimeisen sysäyksen antoi Donna Mobilen postaus.

Miina Supinen: Kultainen peura
Otava 2024, 416 s.

***********

Kultainen peura on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja. Se sopisi Helmet-haasteessa moneen kohtaan. Siinä on lausahduksia monella kielellä, ruotsiksi, saksaksi, livvinkarjalaksi ym., joten valitsen kohdan 42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä.

Vuoden 2025 tulos on 96 kirjaa, mikä on minulle tavanomainen määrä. Suurimman osan kirjoista luin, mutta joitakin dekkareita kuuntelin ja luin vuorotellen. Vain  kolme pelkästään kuuntelin.

Pääasiassa luen romaaneja. Alla olevassa kaaviossa olen erotellut niistä dekkarit omaksi ryhmäkseen.

 Kirjojen ilmestymisvuosia kuvaavan kaavion vaaka-akselilla aikaväli on hieman sekavasti ensin sata vuotta, sitten 20 ja 10 vuotta ja lopuksi 2020-luvulla mennään vuosittain. Yksi lukemistani kirjoista ei mahtunut kuvaajaan. Arkhimedeksen Kelluvat kappaleet on kirjoitettu ennen ajanlaskun alkua. Vuoden 2025 kirjoja on yhdeksän. Viisi niistä on fiktiota ja neljä tietokirjoja. Yksi on espanjalainen ja muut suomalaisia. Aivan uusimpien kirjojen osuus lukemisistani on pysynyt edelleen pienenä. Ehtiihän ne lukea myöhemminkin, jos vielä kiinnostaa.

Mehiläistie on Heikki Kännön esikoisteos. Olen lukenut Kännöltä aikaisemmin vain Ihmishämärän, jonka myyttinen maailma imi minut täysin sisäänsä. Mehiläistiestä oli vaikeampi saada otetta. Alku aiheutti ajatuksen: voi ei, vuosi 1944 ja natseja. Onneksi jatkoin lukemista, tarina ei jäänyt siihen.

Vera, una historia de amor (Vera, rakkaustarina; ei suomennettu) on tämänvuotinen Premio Planeta -voittaja. Palkinnon arvo on miljoona euroa.

Vera on juuri jättänyt miehensä ja etsii asuntoa. Antonio on töissä kiinteistönvälitysfirmassa ja esittelee Veralle sopivia asuntoja. Vera rakastuu silmänräpäyksessä, ja Antonio kiinnostuu myös. Heidän rakkaustarinansa alkaa. Vera kuuluu Sevillan rikkaaseen yläluokkaan. Hänen ei ole koskaan tarvinnut käydä töissä. Hän on tähän asti käyttäytynyt aina kuten kuuluu ja mennyt nuorena naimisiin sopivan (rikkaan) miehen kanssa. Hän on 45-vuotias ja erittäin hyvännäköinen ikäisekseen. Antonio on kotoisin Madridista vaatimattomasta perheestä. Hän on 35-vuotias ja komea. Antonion komeus mainitaan niin usein, että se tuntuu olevan hänen tärkein ominaisuutensa. Ikäero ja luokkaero tekevät Veran ja Antonion suhteesta huomiota herättävän ja juoruja synnyttävän.

Muita henkilöitä ovat Veran ex-mies Borja, markiisi, josta paljastuu ikävämpiäkin asioita kuin avioliiton aikaiset syrjähypyt, ja Veran kaksikymmentä vuotta nuorempi pikkusisko Alba sekä Antonion velipuoli Diego, joka on joutunut ongelmiin poliisin kanssa ja joka on paennut sotkujaan veljensä luo. Epätodennäköisesti Alba ja Diego tapaavat sattumalta ja rakastuvat myös.

Rakkaustarina ei etene suoraviivaisesti kohti onnellista loppuaan. Syntyy väärinkäsityksiä ja mustasukkaisuutta. Suurimmat ongelmat aiheuttaa Borja, joka ei kestä ex-vaimonsa uutta suhdetta. Kaksi ihmistä kuolee.

Kirjassa on aineksia, mutta valittu kirjoitustyyli on niin kepeä, että vakavatkaan asiat eivät tunnu sellaisilta. Tyyliä kuvaavat sopivin välein ripotellut kiihkeät seksikohtaukset. Vera, una historia de amor on viihdekirja.

Olen lukenut viime vuosina Planeta-palkinnon voittaneita romaaneja, ja niiden taso tuntuu laskevan koko ajan. Enpä tiedä, myönnettäisiinkö palkintoa nykyisin sen tyyppiselle kirjalle kuin Mario Vargas Llosan Lituma en los Andes (suom. Andien mies), joka palkittiin vuonna 1993. Palkinnon myöntää kustantamo, joten vaikuttaa siltä, että nykyisin haetaan teosta, jolla on suurin myyntipotentiaali. Vera, una historia de amor on tällä hetkellä yksi Espanjan myydyimpiä kirjoja, joten tavoitteessa on onnistuttu. Espanjassa kirjan palkitsemista on myös arvosteltu voimakkaasti.

Juan del Val: Vera, una historia de amor
Planeta 2025, 355 s.

Olen lukenut paljon kehuja Jenny Erpenbeckin romaaneista. Kirjastosta löytyi Päivien loppu, joka on ilmestynyt ennen Erpenbeckin tähän mennessä menestyksekkäimpiä teoksia.