Ja kaikkea muuta

Viimeksi valittelin suurta kesken olevien kirjojen valikoimaa, mutta kyllä ne sitten jossain kohtaa loppuvat, kun vain jatkaa lukemista. Minna Silverin kirjojen kohdalla lukeminen ei ole ongelma. Teksti on sujuvaa ja jopa tällainen satunnainen harrastelija pysyy tarinassa mukana. Itse asiassa huomasin, että jotain on tainnut Silverin aikaisemmista lukemistani kirjoista tarttua mieleen, kun onnistuin tunnistamaan (varsin ilmeisiä) yhteyksiä. 

Jeriko on nimenä tietysti tuttu myös raamatullisista yhteyksistä. Laupias samarialainen kulki Jerikon tietä ja torvet soittivat muurit nurin. Ei liene yllätys, että ensimmäiset arkeologiset tutkimukset liittyivät nimenomaan raamatun tekstin historialliseen todentamiseen ja tutkijat käyttivät pyhää kirjaa ohjeenaan ja lähteenään kaivauksilla. Sekään ei kai yllätä, että ihan suoraa vastinetta ei kaivauksista löydy. Raamattu lienee aikojen myötä kehittynyt ja yhdistänyt eri aikakausien tapahtumia yhtenäiseksi tarinaksi. On kuitenkin kiehtovaa, miten viittauksia, nimiä ja kansoja pystyy raamattuun yhdistämään. Historia kietoutuu mukaan yllättävilläkin tavoilla. 

Jeriko on tietokirjamaisempi kuin aiemmin lukemani kirjat Tutankhamonista ja Sinuhe egyptiläisen historiallisesta kontekstista. Tutankhamon oli tarinallinen ja Sinuhe-analyysi linkittyy tarinaan. Yllättävän hyvin ja kiinnostuksella kuitenkin luin tutkijanimiä vilisevää tekstiä ja tutkin kuvia ja piirroksia. Ihmiskunnan historia on aina kiinnostavaa ja Jeriko on osoittautunut yhdeksi kaikkein vanhimmista kaupunkimaisista asutuksista. 

Kirja kertoo Jerikon ja muutenkin alueen historiaa melkein 10 000 vuotta sitten saapuneista ensimmäisistä asukkaista aina viimeiselle vuosituhannelle ennen ajanlaskumme alkua. Väliin mahtuu useampi kansa ja myös hylättyjä kausia. Oli kiehtova seurata sekä arkeologian ja historiatutkimuksen kehitystä että Jerikon vaiheita. Kirja kertookin monipuolisesti myös tutkimuksen lähestymistavoista ja niiden muuttumisesta aikojen ja teknologian myötä. Silverillä on taito kirjoittaa yleistajuisesti monimutkaisistakin asioista, vaikka myönnän välillä tutkijoiden nimien menneen iloisesti sekaisin. Parhaiten muistan Kathleen Kenyonin ja iloni naisarkeologien osallisuudesta aktiviiseen tutkimukseen 50-luvulla. Samoin viittaukset Agatha Christien arkeologimiehen tutkimuksiin riemastuttivat. 

Kaikkiaan siis oikein mielenkiintoinen lukukokemus, joka myös eteni sujuvasti ja yllättävänkin haasteitta. Vähän jouduin aina välillä palaamaan ja tarkistamaan, että pysyin kärryillä, mutta en ollenkaan samalla tavalla kuin vielä kesken olevan Kirje Buddhalta -teoksen kohdalta. Toki ihmisen konkreettinen historia on minulle myös paljon tutumpaa kuin filosofian historia ja pohdinnat. 

Minusta on pikkuhiljaa tulossa Minna Silver - fani. Jo kolmena perättäisenä jouluna on lahjakirjani ollut hänen kirjoittamansa. Mitähän hän kirjoittaa seuraavaksi ? 

Kyllä sitä on ihminen nykyään ohjelmoitu tuottavuuteen. Ihan vapaaehtoisen ja vapaa-aikaan liittyvän tavoitteen etenemättömyys voi aiheuttaa stressiä. Oikein nauroin itselleni, kun asiasta tuskailin. En uskaltanut lapsille mainita pilkan pelosta. Siskolta sentään sain hymähtelyn sekaista vertaistukea.

Mistä siis on kyse ? No kirjojen lukemisesta tai pikemminkin siitä, etten saa luettua niitä loppuun. Syitä on tietysti monia ja aiemminkin olen tainnut mainita alati kasvavasta keskeneräisten kirjojen listasta Goodreadsissa. Tällä hetkellä kesken on 33 kirjaa. Kyseiseen palveluun tämä tuskailukin liittyy olennaisestu. Tulin nimittäin taas laittaneeksi itselleni lukuhaasteen. 

Ei tuo haaste mitenkään mahdoton ole. Sata kirjaa vuodessa on minulle ihan normaali tahti. Nyt vaan mennään jo melkein tammikuun puolessa välissä, enkä vieläkään ole lukenut yhtään kirjaa loppuun. Goodreadsin mukaan olen siis 2 kirjaa perässä tavoitteesta... jo nyt! 

Osasyynä ovat tietysti viime aikoina aloittamani tiiliskivet tai muuten vaan hitaasti luettavat. Mielenkiintoisia ovat kaikki, mutta kirjahyppely ei tässä asiassa auta yhtään. 

1. Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä (351 sivua) - Kadonnutta Eurooppaa etsimässä on minulla "Turku-kirjana" eli luen sitä entisessä kotikaupungissani käydessä. Siksi kai vähän kestää saada loppuun. Pidän kyllä kovasti 
2. Jussi Ahlrothin Kirje Buddhalta (756 sivua) nyt vain on aika hidaslukuinen. Siinä pitää vähän miettiä. Mielenkiintoinen, mutta vähän pistää välillä vastaan se, miten buddhalaisuus tuntuu olevan ratkaisu kaikkeen ja länsimainen filosofiakin vain heijastusta sen ajatuksista. Mutta luen loppuun ja mietin sitten tarkemmin. 
3. Petri Pietiläisen Kissojen maailmanhistoria (352 sivua) on sellainen välilukukirja. Kissaihmisenä toki täynnä mielenkiintoista asiaa. 
4. Minna Silverin Elää ja kuolla muinaisessa Jerikossa (390 sivua) on mielenkiintoinen arkeologin kuvaus alueen (ja ihmiskunnan) historiasta
5. Viimeksi tulin aloittaneeksi SenLinYun romaanin  Alchemised (1030 sivua). Se osui moneen kertaan houkuttelevana silmiini kirjakaupan hyllyssä. Painos on nimittäin väreiltään todella kaunis ja sivuvärjäyskin houkutteleva. Ostin sen silti Kobosta e-kirjana, sillä pieni präntti ei oikein nykyään onnistu kunnolla edes silmälaseilla. Kobossa sivuja tuli sitten yli 3000... Vaihteeksi fantasiaa kaikkien näiden ei-fiktioiden sekaan.
6. Lisäksi minulla on ollut jo puolet viime vuodesta kesken Hermione Leen Virginia Woolf - elämäkerta (893 sivua)
7. Ja äänikirjana David Sheff:n Yoko:The Biography 

No niin, ylätason käppyrät on kurkistettu edellisessä postauksessa, joten nyt voidaan sitten rauhassa keskittyä katsomaan, mitä sitä oikein tulikaan luettua. 

Dekkareita tietysti. Niiden vahva edustus jatkuu vuodesta toiseen. Sen verran ehkä voisin tarkentaa, että kirjallisuuslajin määrityksen ja nimen voisi minun kohdallani varmaan muuttaa. Kyse ei ole varsinaisesti jännistä ja pelottavista dekkareista vaan enemmänkin Cozy Mystery - tyylisistä. leppoisista tarinoista, joiden parissa saa aivoja nollattua ja verenpaine tasaantuu. Etsivän rooliin on viime vuoden aikana eksynyt seurapiirikaunotar, 1800-luvun lopun matkakertomuksia kirjoittava nuori  nainen, eläköitynyt sosiaalityöntekijä, maalle muuttanut teatterin näyttelijätähti... varsin sekalainen seurakunta siis. 

Dekkareista parhaiten vuodelta jäi mieleen mm. 

1. Erikoinen, muinaiseen Egyptiin sijoittuva Agatha Christie eli Death Comes as the End. Se ei myöskään ollut varsinainen whodunnit-dekkari vaikka murhia oli useampi. Ennemminkin se oli kuvaus ihmisen ahneudesta ja taikauskoisuuden voimasta 
2. Vainajat vailla armoa on Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortui non silent-sarjan kolmas osa ja yhtä hyvä kuin aikaisemmatkin.
3. Lucy Scoren Riley Thorn ja murha naapurissa sai kohelluksellaan minut nauramaan ääneen. 

Vuoteen osui pääasiallisesti hyvää luettavaa. Vielä mainittakoon Valérie Perrinin koskettava Vettä kukille ja Polly Samsonin Haaveilijoiden saari, johon tartuin Leonard Cohen-viittauksesta luettuani, mutta josta pidin sen tunnelman ja saaren ihmisten vuoksi. Cohen jäi vain pieneksi sivujuonteeksi. 

Marraskuu on jo melkein lopuillaan, joten tuskinpa ehdin enää lukemaan uutta kirjaa loppuun listalleni. Keli on melkein koko marraskuun ollut harmaa ja sateinen, joten lukemisessa näkyy tarve keveyteen ja kesään. 

Kesään tietysti liittyy erityisesti Tove Janssonin Kesäkirja. Kirjamessuilta tarttui mukaan pari Tove Janssonin kokoelmateosta, jotka olivat hurjassa tarjouksessa. Luin ensin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä-kirjan, joten innostus Janssoniin sai ihan uutta vauhtia. 

Myös kirjamessuilta ostamani Boknäsin kirjatorni kotiutui työhuoneeseeni ja lastasin siihen kaikki silmiini osuneet kirjat, joita en ole vielä lukenut, tai sarjat/trilogiat, joista jokin osa on vielä kesken. On varsin nautinnollista pyörittää tornia (kyllä! Se pyörii!) seuraavaa teosta luettavaksi valiten.  Kaikkia lukemattomia en varmastikaan tuolta hyllyiltä vielä löytänyt, mutta on sitä jo tuossakin. 

Kaikkiaan siis luin 9 kirjaa. Ei liene yllättävää, että joukossa on peräti kaksi Virginia Woolfia. Vuodet ja Between the Acts. Varsinkin viimeksimainittu kiehtoi minua suunnattomasti ja toi mieleen Shakespearen (jota en kyllä ole vuosiin lukenut, pitäisi varmaan taas). 

Äänikirjoja ei marraskuussa ollut kuin kaksi ja ne ihan hömppää. Shadow Library oli alkuun ihan viihdyttävä, mutta sitten alkoi sankarittaren naiivius ja lievä tuittuilu tulemaan liian rasittavaksi. Näyttää pahasti siltä, että tämä sarja ei tule läpäisemään "kolmen osan"-testiä. *

Ilona Tuomisen Kortteli-sarja puolestaan on tuon testin läpäissyt kirkkaasti. Se on juuri sopivaa ja lempeää ja lyhyt Halloween-jakso Haamupäivä leppoisti mieltä mukavasti. 

Samoin Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho samoin on läpäissyt testin täysin puhtaasti ja vähän harmittelen, kun se ilmeisesti loppuu tähän osaan eli Langennut herttua ja muita pulmia. Naitettavat henkilöt tietysti loppuivat, mutta tämä sarja on myös ollut sellaista sopivan leppoisaa viihdytystä. 

Nyt viimeiseksi luin Raakel Lignellin romaanin Kevätuhri. Olen sen joskus aikoinaan saanut jostain kirjabloggaajatilaisuudesta ja se on jäänyt odottamaan lukuhetkeä hyllyyn. Kapellimestarin kipuilu lapsuudentrauman, särkyvän avioliiton ja intohimoammatin pyörityksessä oli välillä oikein sujuvaa ja kirja eteni nopeasti. Minä vain olen jotenkin kauhean huono lukemaan ihmissuhderomaaneja ja sellaiseksi minä tällaisen luokittelisin. En nykyään oikein jaksa, jos ei olla kepeässä sävellajissa ja tässä oli melko mollivoittoista - jos nyt sallitaan musiikkia täynnä olevan kirjan kuvaaminen tuolla tavoin. Ehken myös tunne tarpeeksi klassista musiikkia, joten viittaukset teoksiin eri kohdissa eivät merkinneet minulle mitään. Jollekin asiantuntevammalle ne voisivat tuoda lukukokemukseen ihan uuden tason. 

*"kolmen osan testi" = sarja voidaan todeta kiinnostavaksi ja onnistuneeksi, jos luen tyytyväisenä vähintään kolme ensimmäistä osaa, mielellään nopsaan ja putkeen, jos saatavilla

 Virginia Woolf -lukupiiri on etenemässä kohti loppuaan, mutta marraskuussa kävi mielessä, pitäisikö ensi vuonna koittaa kahlata läpi Tove Janssonin teoksia, tai ottaa mukaan vaikka joku hänen veljensäkin kirjoittama. Marraskuussa osuin nimittäin lukemaan kaksi Janssonin sukuun liittyvää kirjaa. Ensin luin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä (kääntäjä:Jyrki Kiiskinen) ja sitten sen perään oli pakko ottaa hyllystä myös Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirja vei Sofian, isän ja isoäidin kesätunnelmiin saaressa ja lukukokemusta syvensi ja muokkasi juuri sitä ennen lukemani Sophia Janssonin kuvaus perheestään. En aiemmin tiennyt Tove Janssonin suvusta juuri mitään, vaikka toki olinkin lukenut Haru - eräs saari, jossa kuvataan Tove Janssonin ja hänen taiteilijapuolisonsa Tuulikki Pietilän ajatuksia saarikesistä yli 30 vuoden ajalta. En kuitenkaan ollut tullut edes ajatelleeksi hänen veljensä olevan myös kirjailija / sarjakuvapiirtäjä ja vanhempiensa taiteilijoita. Lisäksi puolisoiksi osui enemmän tai vähemmän taiteellista väkeä, kuten veli Larsin vaimo Nita, joka tunnettiin myös Sing, song sisters-yhtyeen laulajana. Sophia Janssonin kirjassa Tove Jansson on sivuhenkilö, täti, ja keskiössä on tytön lisäksi erityisesti hänen isänsä Lars sekä äiti Nitan traaginen tarina, jonka vaikutukset tuntuvat tyttäressä vielä aikuisenakin.

Kolme saarta vie meidät Janssonin suvun taiteilija- ja saaristoelämään viime vuosisadalla. Kaikki tuntuvat olevan erityisihmisiä ja taiteellisesti lahjakkaita. Kaikille tuntuu elämä ja ihan vain elossa oleminen tuottavan välillä vaikeuksia, monestakin syystä eikä sota-aika tietysti ollut lastenleikkiä kellekään, mutta smm. eksuaalisen suuntautumisen tuottamat haasteet eivät ympäristön asenteiden vuoksi tehneet kenenkään oloa ainakaan helpommaksi. Sekä Lars että Nita olivat homoseksuaaleja, ja suhdekuviot siis melkoisen kiemuraiset. Kirjasta nousee esille taiteilijuus ja sen edellyttämän herkkyyden negatiivinen puoli tasapainottomuutena ja levottomuutena. Tämä kai lienee ikuisuuskysymys. Tarvitaanko taiteen luomiseen aina ääripäitä niin hyvässä kuin pahassa ? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että vahva kyky / tarve luoda tuo mukanaan niin äärimmäistä iloa kuin tuskaa. Tällaisen tavallisen tallaajan elämä lienee monella tavalla tuossa mielessä helpompaa.  

Kirja alkaa kuvauksella matkasta Tongaan, jonne Tove ja Lars olisivat halunneet jossain kohtaa muuttaa ja järjestivät jo käytännön asioitakin sen osalta. Suunnitelmasta ei kuitenkaan lopulta tullut mitään. Muut kaksi saarta ovat Ibiza, jossa Sophia asui vanhempiensa kanssa aivan pienenä sekä tietysti suvun kesäpaikka Pellingin saaressa. Kirjan tausta ei ole pelkästään Sophian omien muistojen varassa vaan hän on sitä varten käynyt läpi paljon kirjeitä suvun jäsenten välillä. Vaikka tarina on hyvin henkilökohtainen, se ei ole kiusaannuttava. Tekstistä tulee läpi myös muita kuin Sophian ääniä, samoin kuin ajankuva, ja nämä tasot tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen. 

Tove Jansson kirjoitti itse ja hänestä on kirjoitettu metritolkulla. On virkistävää, kun näkökulma laajenee. Siksi oli ihan pakko tarttua myös Kesäkirjaan uudelleen. Sophia Janssonin kertomien saarimuistojen ja perhetaustojen myötä tarina sai syvyyttä ja väriä. Se on edelleen tosi hieno, mutta heräsi eloon ihan uudella tavalla. Samalla tuli tarve lukea enemmän ja onneksi hyllyssä on nyt nuo kaksi kirjamessutarjouksesta mukaan tarttunutta kokoelmateosta. 

Virginia Woolf - lukupiiri on edennyt jo toiseksi viimeiseen kirjaan. En osaa oikein ajatella, ensi vuotta ilman jotain vastaavaa. Joku lukupiiri pitää keksiä. Tämä on ollut todella antoisaa. Keskittyminen yhteen kirjailijaan useamman teoksen myötä sekä valtavan polveilevat ja viisaat keskustelut ovat nostaneet lukukokemukset aivan uudelle tasolle. 

Marraskuun kirjana oli Between the Acts, joka julkaistiin postuumisti. Ainakin Leonard Woolfin mukaan käsikirjoitus oli tarpeeksi valmis. Tuota en osaa arvioida, mutta nautin lukemisesta. Lyhyehkö teos on kokoaan suurempi ja kieputtaa lukijaa taitavasti näkökulmasta ja tunteesta toiseen. 

Pidin tunnelmasta suuren talon puutarhassa kesäisenä iltana etenevän amatöörimäisen teatteriesityksen pyörityksessä. Teatteriesityksen vaiheet ja  historiallisten tapahtumien kuvaukset sekoittuvat yleisön ajauksiin ja sekoittavat niin meidät kuin katsojat näytäntöön. Heilahdukset ajatuksista toimintaan resonoivat mielessäni vahvasti. Tuli mieleen Shakespeare ja pari kuuluisa sitaattia, eikä tietenkään voi välttyä paralleelista Kesäyön unen kanssa. Taisipa kirjassa vilahtaa aasin takapuolikin, vai oliko se joku muu eläin ? En enää löydä kohtaa.  

 Ensimmäinen sitaatti on Macbethistä (tarkistin Googlella, kun en jaksanut selata kirjoja hyllystä. ) 

"Life's but a walking shadow, poor player that struts and frets its hour upon the stage and then is heard no more: It is a tale told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing" Macbeth, Act 5, scene 5

Ja sitten se toinen, vähintäänkin yhtä kuuluisa : 

"All the world's a stage, And all the men and women merely players" As you like it, Act 2, scene 7

En ole koskaan lukenut "Miten haluatte" -näytelmää, mutta tuon sitaatin taitaa tuntea suurin piirtein jokainen. 

Niin varmasti tunsi Virginia Woolfkin ja hän taisi olla Shakespearensa lukenut. Tuntuu kuin hän olisi kerrostanut historian, ihmisyyden ja yksilöt sekä katsomaan että näyttelemään, näkymään muille ja tuijottamaan sisinpäänsä. Woolf näyttää lukijalle sisäisen dialogin yksinkertaisuuden ja tiettyjen tunteiden toistumisen henkilöstä toiseen. Silti toiseus nousee etualalle. "Toiset" eivät voi meitä koskaan ymmärtää täysin, samoin kuin näytelmäkirjailijan viestin lopullinen tarkoitus jää kunkin katsojan tulkinnan varaan. On kuin Woolf olisi ottanut Shakespearen näytelmät ja vähän sekoitellut niistä jotain omaa, uniikilla tavallaan.

Minä koen Between the Acts-romaanin vieneen Woolfin tavan kirjoittaa taas askeleen pidemmälle. Nyt ei puhuta pelkästään rakenteellisen tyylin osalta, vaan myös sisällön kerrostumina. Shakespeare-viittaukset voivat tuntua vähän naiivilta yksinkertaistukselta, mutta kuten historiallinen esikuvansa, myös Woolf leikittelee klassisella ja tavallaan niin kovin banaalilla ihmisyydellä. Olemme lopulta aika yksinkertaisia eläimiä, emmekä sitten kuitenkaan. Luulen tämän kirjan helposti kestävän useamman lukukerran ja aina näyttäytyvän hieman eri teoksena. Olin lukenut monia lukupiirin kirjoja jo ennen, mutta Between the Acts on uusi tuttavuus. Palaan sen pariin uudelleen. 

Between the Acts julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen. Taas kerran en voi olla ajattelematta, mitä haaskausta Woolfin itsemurhan olikaan. Toisaalta kyyninen minäni pohtii, olisiko hänen teoksistaan tullut niin tunnettuja ilman itsemurhan luomaa traagisuuden kehystä. Ei voi tietää. Suuri yleisö kiinnostuu vähemmän taiturimaisesta kirjoittamisesta kuin skandaalin tai traagisen kohtalon tuomistä "erikoistehosteista". Äh, pitänee opetella ajattelemaan positiivisemmin. Joka tapauksessa, olisin halunnut nähdä, minne Woolf olisi vielä kirjoittamistaan kuljettanut. Onneksi on kuitenkin nämäkin teokset ja sittenhän on vielä kaikki ne päiväkirjat. Puhumattakaan kaikista Virginia Woolfiin, hänen perheeseensä tai Bloomsburyn ryhmään liittyvistä kirjoituksista. 

Että voi ihmisen olo olla erilainen, kun aurinko ilmaantuu. Nuorempana naureskelin isälleni, joka on kärsinyt kaamosmasennuksen oireista niin kauan kuin muistan, mutta nyt huomaan olevani aivan toinen nainen heti, kun taivaalla loistaa. Ei sinänsä mikään ihme. Harmaata, mustaa ja märkää riitti useammaksi viikoksi. 

Toki tuli sekin todistettua, että itsestään kannattaa huolehtia ja vaikka käydä siellä lääkärissä kertomassa, ettei henki oikein kulje. Siinä yhdessä lääkärin kanssa pohtiessamme totesimme, että todennäköisesti vaiva on vanha tuttu stressioire eli yliaktiiviset vatsahapot, joka jo 23 vuotta ovat aiheuttaneet kroonisia yskänpuuskia. Tällä kertaa lääkäri kaivoi arsenaalistaan lääkkeen, jota ei vielä koskaan ole kokeiltu ja, kas kummaa, henki kulkee ja saan sekä puhuttua että käveltyä samaan aikaan yskimättä keuhkojani pellolle tasaisin väliajoin. Voitte uskoa, että olen onnellinen. Toivon, että vaikutus jatkuu ja olen valmis nielemään noita tabletteja joka aamu loppuelämäni ajan. Sen verran suuri on muutos. Hengittämistä helppoutta ei voi millään yliarvostaa.

Kuukauden luetut ja suosikkikuuntelu

Lukeminen on pikkuisen tänä vuonna takkuillut, mutta lokakuu oli silti ihan mukava lukukuu. 

Saldoksi päätyi 8 kirjaa. Useampi dekkari, viihdefantasiaa ja pari klassikkoa. Ihan hyvä kuukausi. Seitsemän e-kirjaa ja yksi painettu (The Waves) - äänikirjat loistavat poissaolollaan, mutta podcasteja olen kuunnellut vaikka kuinka paljon. Uusimpana suosikkinani on ollut viime aikoina funky historiapodcast, joka on juuri sellainen kuin nimi antaa ymmärtää. Todella mielenkiintoista historiaa, mutta ehkä hivenen skandaalinkäryisestä näkökulmasta ja usein aiheena ovat ihmisten halut ja niiden vaikutus naisten (ja miesten ja muidenkin oletettujen) elämään ja historiaan. Emäntänä podcastissa on valloittava seksihistorioitsija tohtori Kate Lister, joka haastattelee vieraitaan historian eri aikakausiin, tapohin ja henkilöihin liittyvistä aiheista. 

Sitten niistä kirjoista. 

Woolfin osalta koitin ottaa lukupiirin tahtia kiinni ja luin peräti kaksi suosikkiani. Flush on herttainen ajankuva koiran kuvitellusta näkökulmasta. Kevyttä Woolfia. Aallot (The Waves) puolestaan on hänen uudistettu tekniikkansa parhaimmillaan. Rakastan tarinan keinuntaa kertojalta (tai pikemminkin ajattelijalta) toiselle ja ajan virran pyörteitä luvusta toiseen. Nautinnollista. Vaatii keskittymistä, mutta kun saa hypättyä veneeseen mukaan on sen keinunta melkein hypnotisoivaa. 

Riley Thorn ja murha naapurissa oli iloinen sekamelska meedioita, ennustuksia, etsiviä ja tietysti inhottavia pahiksia. Lukeminen hengästytti ja oli oikeasti aika hauskaa. Jostain syystä sarjan kakkososa ei nyt ole edennyt. Taidan pelätä tuoreuden ja koheltamisen hauskuuden katoavan jatko-osan myötä. Katsotaan, miten käy. 

Väärä vainaja on nuortenkirjailijana erityisesti tunnetun Tuija Lehtisen uusi aluevaltaus. Eläköitynyt rikospoliisi Erja Repo joutuu vähän vastentahtoisesti selvittelemään ylimääräisen sormen kasvattaneen naisen arvoitusta. Tarina on kiemura, henkilöhahmot lievästi liioteltuja, mutta rakastettavia. Kunnon nuortenkirjan (ja dekkarin) tapaan langat sidotaan siistiin rusettiin. Pidin ja viihdyin. Ihan pätevää luettavaa syksyn pimeisiin iltoihin. 

Puutarhamurha englantilaisittain taas on, no, varsin englantilainen ihan perinteisessä dekkarimielessä. Kun puutarhavajan alta löytyy vainaja, nousevat vanhat salaisuudet pintaan eivätkä edelleenkään ole ihan vaarattomia. Tämä oli vähän niin kuin välipaladekkari (cozy mystery), mutta ihan luettava sellainen. 

C.C.Dragon on viihdefantasian lukijoille tuttu nimi. Hänen kirjansa ovat sujuvia ja hauskoja, eikä Witch's Brew Cozy Mystery - sarja ole poikkeus. 

Kylppäriremontti on viimein valmis. Olimme evakossa lopulta kaikkiaan 6.5kk. Siihen mahtui muutama epätoivon hetki, mutta myös kolmen viikon ihana loma Turun evakkokämpässä. Turku on aina Turku ja yllättävä viivästys muutti siivoamiseen ja järjestämiseen alun perin suunnitellut lomaviikot oikeasti rennoiksi. Kun ei kerran voinut tehdä mitään... Siispä käytiin salilla, torilla, rannalla ja loikoiltiin iltapäivät katsellen Ranskan ympäriajoa. Onko mitään rentouttavampaa ? 

Lepo tuli tarpeeseen. Kotiinpaluu ei tietenkään mennyt ihan putkeen. Alkusyksyn kosteus nosti käytävän vanhan parketin sijoiltaan niin, että paukahti. Juuri parkettikorjauksen aikataulutettuani istuin olohuoneen pöydän vieressä pohtimassa, että kyllä tämä tästä. Listan loppu häämöttää. Siitä 15 minuutin päästä alkoi tiskikone piippaamaan. Uusiksi meni sekin. 

Nyt ollaan oltu jo viikko ilman, että mikään paikka on hajonnut tai vaatinut lisäkorjausta. Siispä voinen virallisesti ilmoittaa, että tämä remonttirupeama on nyt valmis. Kaikki nyt rikkoutuva tarkoittaa uutta projektia ja uutta listaa ruksittavaksi. Piste. 

Tämän syksyn kirjamessusaalis

Kaikessa tohinassa on yksi pysyvä asia ja se on kirjat. Enemmän tai vähemmän aktiivisella lukemisella. 

Tämän vuoden teemana on ollut Virginia Woolf käynnissä olevan lukupiirin ansiosta. Olen melko uskollisesti pysynyt mukana lukulistalla sillä toistaiseksi olen perässä vasta yhden kirjan verran. Kirjamessuilta vasta ostamani Vuodet, on vielä kesken. 

Yleisesti ottaen en kyllä ole pysynyt lukutahdissa erityisen hyvin. Goodreadsin lukuhaasteessa olen perässä noin 10 kirjan verran. Siinä on sen verran kirittävää, ettei ehkä enää ihan onnistu. Katsotaan. 

Lukulista on melkoisen dekkarikeskeinen kesän ja alkusyksyn ajalta. Cozy dekkaria, fantasiapainotteista dekkaria ja jotain ihan perusdekkaria.  Kaikkein eniten taisin pitää Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortuí non silent - sarjan kolmannesta osasta Vainajat vailla armoa. Oikeuslääkäri Viola Kaario on suuria suosikkejani ja kirjan henkilöhahmot herkullisen moninaisia, miltei karikatyyrimäisiä, mutta kuitenkin uskottavia.  Olen nautinnolla lukenut kaikki kolme osaa. 

Toinen mieleen jäänyt kirja ei ole dekkari. Polly Samsonin Haaveilijoiden saari vei mukanaan auringon ja aaltojen keskelle Hydran saarelle. Kirjaa markkinoidaan Leonard Cohenin ja Marianne Ihlenin rakkaustarinana, mutta vaikka he ovatkin tarinassa mukana, on kirja minulle enemmän kertomus ajan kulumisesta, kaipuusta muualle ja siitä, miten elämä kuitenkin saa jossain kohtaa karkulaiset kiinni. Saaren tunnelma, kuumista kivistä hohkaava auringon lämpö ja yhteisön jännitteet ja virtaukset vievät mukanaan. Nautiskeltava kirja tämäkin ja sopi valtavan hyvin kesäkuun rentoon evakkomeininkiin. 

Kaikkiaan luin huhtikuun jälkeen ja tähän päivään mennessä 33 kirjaa. Siinä olisi perattavaa, mutta jätetään taulukot toiseen kertaan.