Jussi Niinistön Vienan veritie kertoo jääkärikapteeni Toivo Kuisman Karjalan vapautusretkestä vuonna 1918.

Kuisma oli itse kotoisin Karjalasta, Antreasta. Hän opiskeli yliopistossa, mutta opinnot jäivät kesken ja hän työllisti itsensä toimittajana. Hän lähti Saksaan jääkärikoulutukseen melko iäkkäänä, 30-vuotiaana. Hän innostui heimoaatteesta ja lähti Mannerheimin ja valtionhoitaja Svinhufvudin siunauksella parinsadan suomalaisen kanssa "vapauttamaan" karjalaisia Venäjän vallan alta maaliskuussa vuonna 1918, kun Suomessa oli käynnissä sisällissota.

Mutta karjalaiset eivät kaivanneet vapauttajia. He suhtautuivat suomalaisiin oudoksuen. Soppaa sakeutti Englanti, joka Venäjän liittolaisena maailmansodassa oli häärimässä myös Karjalassa ja rekrysi karjalaisia omaksi armeijakseen sotimaan Suomen heimosotureita vastaan. Historiaa, joka tuli itselleni täysin uutena asiana.

Suomalaiset saivat perustettua joillekin paikkakunnille omia suojeluskuntia, mutta vastustus oli tukea suurempaa. Suomalaisille kaikki tämä oli suuri pettymys: olihan Vienan Karjala ollut se, jonka runonlaulajilta Lönnrot oli käynyt kokoamassa Suomen kansalliseepoksen. Ja tässä muuten pointti: onko se tosiaan Suomen kansalliseepos, koska Lönnrot vain kirjasi kaiken ylös? Tämä kirjakin sen osoitti, että ei Karjala ole ollut sen enempää Suomea kuin Venäjää, se on ollut oma maansa. Lönnrotin ansiota on se, että hän laittoi kaiken ylös. Muuten ei olisi tätäkään asiaa, josta kiistellä. Että onko Kalevala kulttuurista omimista. No, ainakin se on talletettu nykypäivän lukijoidenkin iloksi. 

Karjalaiset mummot sanoivat Kuisman retkikunnan miehille, että lähtekää kotiin. Täällä te vain kuolette turhaan. Ja heitä olisi kannattanut uskoa. Vienan veritie on tarina turhista kuolemista. Toisaalta se kertoo hirveän rohkeista nuorista miehistä. Kuinka monesta älypuhelinsukupolven nuorukaisista olisi kokemaan vilua, nälkää ja likaa surkeissa olosuhteissa ja vielä kulkemaan jalan noissa huonoissa kamppeissa satoja kilometrejä. 

Monella heimosoturilla oli ammattisotilaan kohtalo: ennen Vienaa osa heistä oli jo jääkärikoulutuksessa taistellut Saksan rintamalla tai Suomen sisällissodassa ja jotkut jatkoivat Aunuksen retkelle tai Viron vapaussotaan. Yksi oli valkoisten puolella selvinnyt Suinulan verilöylystä Suomen sisällissodassa ja kuoli sitten Vienan Karjalassa. Kurjia kohtaloita. 

Tämän kirjan jälkeen olen kiinnostunut lukemaan lisää heimosodista ja etenkin Karjalan kansannoususta, josta huomaan, etten tiedä juurikaan mitään.

 Timo Kalevi Forssin Gösta Sundqvist kertoo Leevi and the Leavingsin laulaja-lauluntekijän tarinan etäisellä otteella, perustiedot läpikäyden.

Gösta Sundqvist oli yksityinen ihminen. Hän ei antanut enää viimeiseen kymmeneen vuoteen haastatteluja medialle ja Leavings ei koskaan kunnolla keikkaillut. Otaksun, että Göstan lähipiiri ei halunnut antaa tähän kirjaan haastatteluja, ja vaikka hänen työkaverinsa ja ystävänsä Göstasta kertovatkin, taiteilija jää itse yhä etäiseksi.

Kirjan merkittävimmät lähteet ovat eri lehdet  joihin Gösta ennen julkisuudesta vetäytymistään antoi haastatteluja. Näiden perusteella hänestä piirtyy hieman ikäväkin ihminen hänen haukkuessaan avoimesti muita muusikoita. Tällainen avoin vihamielisyys toisaalta oli 90-luvulla "in", kyllähän esimerkiksi Oasis ja Take that haukkuivat toisiaan. Nyt en voisi kuvitella, että Suomen pienissä piireissä olisi muusikoita, jotka pärjäisivät avoimesti kollegoitaan. Ajat ovat muuttuneet.

Mielestäni kirjan turhia osioita olivat levyjen yksityiskohtaiset arviot, joissa kirjailija kävi kappale kappaleelta läpi, mitä mieltä niistä oli. Kiinnostavinta taas kaikki haastattelut, koska niistä paljastui hieman se, mitä Gösta oli Leevin roolinsa takana. Vaikka ajattelen myös, että taiteilijuuteen kuuluu salaperäisyys ja hänen teoksensa puhuvat hänen puolestaan.

 Runoilija Valmikin Ramayana noin 300-luvulta eKr. kuuluu Intian pyhiin teksteihin, ja on yksi niistä sadasta kirjasta, jotka Guardian-lehti vuosituhannen alussa listasi maailman parhaaksi kirjaksi. 

Kuuntelin jättisuuren (yli 30 tuntia) Ramayanan sen suomentaman Taavi Kassilan lukemana. Kassilan ääni ei ole kaikista äänikirjaystävällisin, eikä Ramayana tarinana kaikista vetävin. Haasteita siis oli, mutta niistä selvittiin. 

Ramayana on kuningas Raman tarina. Rama joutuu maanpakoon ja tarinaan liittyy paha äitipuoli, oikeamielinen velipuoli, pahoja demoneita ja apina-armeija. Nykyaikaista oli yksiavioisuus, jota Rama ja hänen vaimonsa noudattivat toisiaan kohtaan. Raman oikeudenmukaisuus toi mieleen Jeesuksen ja ajatuksen siitä, että lopulta kaikilla näillä vanhoilla tarinoilla on yksi ja sama lähde. 

Ramayanan tarina on ajaton: on hyvä (Rama) ja paha (demonit), jotka kamppailevat keskenään maailmanherruudesta ja lopulta käydään yksi suuri sota, jonka hyvät voittavat. Ihan samaa, mitä Hollywoodissa tehdään jatkuvasti. 

Itseäni hindulaisuudessa kiinnostaa itsensä kehittäminen ja sisäinen rauha, joka on saavutettavissa tarpeeksi pitkämielisellä itsetutkiskelulla. Silloin ei ole enää tarvetta tuntea negatiivisia tunteita muita kohtaan, vaan on osa suurta, näkymätöntä hyvyyttä.

 Ari Folmanin ja David Polonskyn Anne Frankin päiväkirja on onnistunut sarjakuvaversio maailman kuuluisimmasta päiväkirjasta.

En ole lukenut alkuperäistä teosta, mutta Anne Frankin tarina on kyllä tuttu. Olen jopa käynyt talossa, jossa hän piileskeli Amsterdamissa. Vierailusta on yli 25 vuotta, mutta muistan tilojen ahtauden ja sen epäuskon, jonka koin museovierailijana: täälläkö he asuivat vuosien ajan natseja piileskellen? 

Anne Frankin päiväkirja ei ole ahdistava, vaan lähinnä surumielinen ja haikea. Se on myös hyvin kypsää teini-ikäisen tekstiä kasvukivuista ja hyväksymisen kaipuusta. Minä en tuolla tavalla osannut ilmaista itseäni kirjallisesti 13-14-vuotiaana, mutta muistan nuo samat tunteet, joita kävin tuonikäisenä läpi.

Anne Frankista olisi tullut varmasti vaikka mitä, jos hän olisi saanut elää aikuiseksi. Mutta hänen tärkeä perintönsä kuitenkin elää. Tämä hieno sarjakuvakirja toivottavasti saa taas uuden sukupolven kiinnostumaan hänen tarinastaan. 

 Eero Huovisen Äitiä ikävä kirja on emerituspiispan muistelmat lapsuudestaan. Saara Turunen valitti Hyeenan vuosissa kirjan liiasta uskonnollisuudesta. Omituista olisi, jos eläkkeellä oleva piispa ei kertoisi kotinsa hengellisestä ilmapiiristä. Mutta tiedoksi Saara Turusen kaltaisille: varoitus, kirja sisältää monelle triggeröivää sisältöä eli kristillistä elämänkatsomusta.

On koskettavaa, että vanhana miehenäkin Huovinen kokee yhä äidin kaipuuta. Ikävä ja suru eivät poistu koskaan, mutta ne muuttavat muotoaan.

Yli 70 vuodessa moni asia on muuttunut. Kirjaa lukiessa saa kurkistaa 1940-1950-lukulaiseen lasten kasvatukseen (piiskaaminen oli sallittua), helsinkiläiseen asuntopolitiikkaan (kuinka äidin kuoltua, yksi huone oli vuokrattava ulkopuoliselle) ja kirkkohistoriaankin (kuinka teologian gradut olivat jättimäisiä ja miten uusi kirkkoherra valittiin virkaan).

Sydäntäsärkevää oli lukea siitä, kuinka Huovisen isä ei kyennyt olemaan isä pojilleen ja eristi heidät uudesta perheestään. Eero Huovinen on tunnettu viisaudestaan ja humaaniudestaan eikä hän tässä kirjassa isäänsä parjaa, vaan osaa asettua hänen vaikeaan asemaansa. Vain harva pystyisi antamaan anteeksi vanhemmalleen, joka on käyttäytynyt noin, mutta Huovisen sydän on suuri. 

Joten kirja on kertomus myös anteeksiannosta. 

 Lauri Nurmen Sanna Marin -kirja oli kummallinen kosto entiselle kaverille ja meni ikävästi henkilökohtaisuuksiin. Salla Vuorikosken Sanna Marin - poikkeuksellinen pääministeri sen sijaan on täysin päinvastainen teos. Se kertoo objektiivisesti poikkeusaikojen pääministeristä ja lopuksi yrittää mielestäni hyvin eri lähteitä käyttäen pohtia, miksi Marin muuttui itsensä vastakohdaksi.

Aluksi kirjaa lukiessa tuli tunne, että onkohan tämä aihe jo loppuunkaluttu. Mutta Vuorikoski kirjoittaa hyvin ja tarkastelee Marinia tosiaan niin objektiivisesti, että se tuntuu jopa raikkaalta. Viime vuosina kun jopa toimittajilla on mennyt Marinin edesottamukset niin sanotusti tunteisiin. Kuten tuo Lauri Nurmen tapauskin osoittaa. 

Mielestäni on hyvä, että joku viimeinkin uskaltaa sanoa sen ääneen: että yksi merkittävä tekijä, miksi Marin on niin suosittu, on hänen ulkonäkönsä. Hän on selvästikin kokoa 32, joka Hollywoodissa tunnetaan nollakokona. Nykyajan ulkonäkökeskeisyydessä sillä on merkittävästi väliä, miltä näyttää.

On suorastaan koomista, miten Marin on muuttunut kapitalistista ideologiaa levittäväksi somevaikuttajaksi. Mutta kuten Solsidanin Mickan sanoi: kaikki ovat nuorina vasemmistolaisia ja iän karttuessa heistä tulee oikeistolaisia.

 Agneta Rahikaisen Edith Södergran - Elämä on tiivis elämäkerta nuorena keuhkotautiin kuolleesta runoilijasta.

Minua Södergranin tuotanto on puhutellut, ja siksikin oli kiinnostavaa saada tietää enemmän hänen taustastaan. Rahikainen tietää, mistä kirjoittaa, koska on tutkinut Södergrania, hänen teoksiaan ja elämäänsä, enemmän kuin kukaan muu. 

Teos todellakin on tiivis ja mielestäni liikaakin. Eikä sen tyyli miellytä minua. Olen Riitta Konttisen teosten jälkeen poispilattu: ajattelen, että kaikkien pitäisi kirjoittaa elämäkertoja samalla lailla kuin hän. Siten, että ne lähentelevät fiktiivistä kerrontaa, jossa minäkertojana on elämäkerran kohde. Tähän tyyliin Rahikainenkin olisi voinut Södergranista kirjoittaa, sillä häneltähän jäi jälkeen paljon  kirjeenvaihtoa. Konttinen lainasi paljon kohteidensa kirjeitä, jolloin elämäkerrat tulivat hyvin eläviksi.

Rahikaisen Södergran-kirjassa suuressa roolissa on kirjallisuuskritiikki. Ehkä olisin tosiaan enemmän toivonut sitä, miten Södergran itse kuvailee elämäänsä ja enemmän hänen omia ajatuksiaan siitä, miten hän päätyi aiheisiin, joista kirjoitti runoja.

 Pirkko Saision Betoniyö vuodelta 1981 ei ole ajankuvana vanhentunut. Se voisi sijoittua vuoteen 2025 todella pienin muutoksin (kuten että enää ei ole keskikaljabaareja, joissa on pöytiin tarjoilu).

Kirja kertoo teini-ikäisestä Simosta. Eletään hänen isoveljensä Ilkan viimeistä päivää ennen vankilaan menoa. Veljesten äiti on alkoholisoitunut ja kykenemätön pitämään huolta alaikäisestä lapsestaan.

Simo fanittaa veljeään ja haluaa miellyttää tätä. Ilkka haukkuu naapuria homoksi, ja kun Simo päätyy naapurin asunnolle, hän sekoaa ja tappaa naapurin. 

Kirja kertoo mieheksi kasvamisesta ja turvattoman kodin vaikutuksista siihen. Se näyttää, miten joudutaan surkeaan väkivallankierteeseen ja valitettavasti kirjan sisältö on yhä vain ajankohtaista.

 Jari Järvelä on kirjoittanut todella hyviä kirjoja (Kosken kahta puolta ja Aino A.) sekä keskinkertaisia (Klik). Raiteet on näitä molempia.

Kirjan ideahan on mitä oivaltavin: kertoa junaradan synnystä ja sen vaiheista Suomen sodissa. Kirja on jaettu kolmeen osaan: 1. Radan rakentamiseen nälkävuosina 1867-68, 2. Sisällissotaan Kymenlaaksossa ja 3. Jatkosodan loppuvaiheisiin 1944 Karjalan kannaksella. 

Ensimmäisen osan päähenkilöinä ovat kaksi orvoiksi jäänyttä lasta, Ilmar ja Amanda, jotka pestautuvat ruuan takia töihin junaradalle. Kerronta on järvelämäisen sujuvaa ja historiafaktoja on kaivettu esiin perusteellisesti. Mutta näkökulma on etäännyttävä. Amandasta on tehty Klik-kirjan tapaan ihmetyttö, joka horjuttaa patriarkaattia. Se tuntuu anakronistiselta. Amandan vahvuuden olisi voinut esittää vähemmän "humoristisesti" ja fantasianomaisesti. Silloin kirjan ensimmäisestä osasta olisi saanut aidosti koskettavan, kun nyt sen sijaan vain ärsyttää ja teki mieli jättää kirja kesken.

Toinen osa kertoo Amandan lapsenlapsesta Amaliasta, joka kertoo puhekielellä punakaartilaisena olemisesta. Sekin etäännyttää ja ärsyttää, koska ei ole linjassa kirjan muiden tarinoiden kanssa. Minkä takia muut eivät puhu murteella, mutta Amalia puhuu? Amalian ja Teklan rakkaustarinakin tuntuu jotenkin pakosti mukaan väännetyltä. Järvelä ei osaa asettua 19-vuotiaan naisen mielenmaisemaan.

Kolmas tarina onkin sitten sitä parhainta Järvelää. Pääosassa on Amalian poika Voitto, joka on sodassa haavoittunut ja mieleltään järkkynyt ja siksi joutunut kauimmaista junanseisaketta vahtimaan, mikä Suomesta löytyy. Kaverikseen hän on saanut toisen mielenvikaisen, Hesekielin, joka kuulee ääniä ja rakentaa toteemin seisakkeen vierelle vahtimaan (niin hulvatonta!). He pelastavat panssarivaunusta raskaanaolevan sotavanki Rauhan ja nämä kolme muodostavat kolmikon, jonka edesottamuksista lukee pelolla, liikutuksella ja ilolla. Tässä kolmannessa tarinassaan Järvelä pääsee siis sen taian äärelle, jota kirjalta aina odotan: että uskon kirjan olevan totta! 

Voin kunpa ne kaksi ensimmäistäkin tarinaa olisivat olleet näin onnistuneita kuin tämä viimeinen. Silloin kirja olisi ollut erinomainen. Mutta onneksi luin loppuun, enkä keskeyttänyt ensimmäisessä osassa. Mikä humaani, lämmin, viisas lopetus tällä kirjalla olikaan!

 Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Kunpa saisin hänen elämänsä -teos oli jälleen erinomainen. Jälleen, koska hiljattain kuuntelemani Anni Swanin elämäkerta oli sekin Konttisen kirjoittama. Miten tärkeää työtä Konttinen tekeekään, kun hän kertoo meille näistä suurnaisista. Kunpa saisin hänen elämänsä -kirjassa pääosissa ovat Helene Schjerfbeck ja Venny Soldan-Brofeldt. Samalla, kun Konttinen kertoo Helenen ja Vennyn elämistä, hän kertoo siitä, kuinka Suomi muuttui näiden naisten elinaikana 1860-luvulta 1940-luvulle.

Kirja on kuin lämmin peitto, jonka voi levittää päälle ja oleskella sitten mukavasti sen huomassa. Kirjan taiteilijanaiset elivät pitkät elämät, ja vaikka vastoinkäymisiä olikin, he jääneiden kirjeidensä perusteella olivat onnellisia. He saivat elämältä paljon, Vennystä voisi sanoa, että kaiken mahdollisen, koska hän sai perheenkin. Tämä jäi Heleneltä puuttumaan ja ilmeisesti se ja toteutumatta jäänyt rakkaussuhde harmittivat häntä. Kirjan otsikon lausahduskin on Helenen suusta, hän hieman kadehti omien jälkeläistensä ympäröimää Vennyä.

Kirja on viehättävä aikamatka, ja myös matka siihen, mitä naiseus on. Vennylle oli tärkeää olla äiti ja vasta äitiys täydensi hänen mielestään naisena olemisen. Mutta täysi nainen oli Helenekin, vaikkei hän äidiksi päässytkään. Helene ihmissuhteista läheisin oli hänen äitinsä, joka oli varsin mahdoton ihminen. Äiti läksytti Heleneä ja vaati tätä tekemään kotitöitä. Miten paljon hän olisikaan saanut tehtyä taidetta, jos hänen ei olisi tarvinnut siivota! Vennyn taiteen tekoa häiritsi myös perhe-elämä, vanhuksen sijaan hänellä oli hoidettavana lapsensa. 

Olin aiemmin ajatellut, että Helene eli yksinäisen elämän, mutta tämän kirjan perusteella hänellä oli rikas sosiaalinen elämä. Ja se, kuinka hän vielä vanhana ja sairaana kertoi rakastavansa elämää, kertoi siitä, että hän sai elämästä kyllikseen eikä luopunut siitä surkeana ja hyljättynä. Venny taas eli elämänsä loppuun saakka liikkeessä ja kuoli Konttisen mukaan "saappaat jalassa". Jos siis haluaa lukea onnellisista lopuista, mielestäni tämä kirja kertoo niistä!

 Tuomas Hopun tietokirja Hugo Salmela - vallankumouksen sanansaattaja oli oiva tietokirja punakaartin Tampereen puolustuksen ylipäälliköstä.

Salmela ei saanut kotoaan kasvatusta työväenaatteelle, vaan omaksui radikaalin vasemmistoideologian työpaikoiltaan ja harrastuksestaan työväenteatterista. 

Hän oli valtaamassa Loviisaa valkoisilta, jonka jälkeen hänet määrättiin Tampereelle. Salmelan edesottamuksien painumisesta historian lehdille sodan aikana on kiittäminen valkoisia, jotka salakuuntelivat punaisten puheluita ja litteroivat ne ylös. Uskomaton juttu ja tuli aivan uutena tietona minulle. 

Hoppu maalaa Salmelasta kuvan asialleen omistautuneena aatteen miehenä, jolla oli kova velvollisuudentunto. Salmela ei karannut Tampereelta siinä vaiheessa, kun häviö näytti jo varmalta - toisin kuin moni muu punapäällikkö.

Salmelalta puuttui johtajana kovuus ja hän kaihtoi vastapuolen tai niskuroivien omien teloituksia.

Hänen oma loppunsa oli tyly: toisen punapäällikön, Kustaa Salmisen, vahingossa tai tahallaan tekemä kranaattiräjähdys punaisten esikunnassa. Salmela tuskin olisi karannut Tampereelta,  joten valkoiset olisivat joka tapauksessa teloittaneet hänet. Tuskin olisi edes valehdellut nimeään ja saanut niin ostaa aikaa vankileirillä (jotka toki hitaita kuolemanloukkoja). 

Kirjan loppu on kertakaikkisen liikuttava: kuinka perheestä ainoana, Pietarin karuista oloista takaisin Suomeen päässyt Hugon 6-vuotias Taisto-poika päätyi veljensä Akselin kasvattamaksi. Suojeluskuntalaiselle Akselille veri oli vettä sakeampaa, vaikka välit olivat Hugoon menneet sodan aikana. Sittemmin Taistostakin tuli ahkera suojeluskuntalainen, joka selvisi vänrikkinä elossa molemmista sodista Neuvostoliittoa vastaan. Ehkä Hugo pyöriskeli haudassaan tästä tiedosta, mutta ainakin Taisto sai kasvaa turvallisissa oloissa aikuisuuteen asti. Vuoden 1918 oli hirvittävä tragedia ja sen seuraukset kauaskantoiset.