Pihakersan muuttoasustaminen alkaa asteittain. Varaavan lämpökerroksen vähentämisen tarpeella on merkittävä rooli pihakersan esiintymistiheydessä. Säätilan radikaalisti lämmetessä pihakersaa esiintyy eniten. Usein pihakersa on aktiivisimmillaan ja tuhovimmaisin juuri tämän yllättävän lämmön määrän lisääntyessä, sillä tämä alkukesän lämpö ei vielä useinkaan aiheuta pihakersalla usien ilmeentyvää vaivaa, helioosia (auringonpistos). Helioosi onkin pihakersalle ikävä vaiva ja voi johtaa vakaviinkin ongelmiin, kuitenkin se on yksi pihakersan tehokkaimmista rauhoittajista ja pihakersa joutuu sen takia hakeutumaan pois reviiriltään. Helioositapauksessa pihakersa poistuu usein talvehtimistilaansa. Poistuminen tapahtuu usein kauas kantavan ääntelyn seuraamana. Pihakersan jouduttua poistumaan haluamattaan on lajin ääntely varsin epämieluisaa kuultavaa kaikille muille eläville organismeille. Usein pihakersan poistumisääntelyä on silti helpompaa sietää, kun tietää, että pihakersa on poistumassa esiintymisalueeltaan. Pihakersa ei juuri koskaan osaa olla hiljaa. Eniten pihakersa on hiljaa silloin, kun muita lajiedustajia ei ole paikalla. Pihakersa onnistuu yksinkin aiheuttamaan runsaasti ääntä, monesti käyttäen luovuutta ja mitä tahansa esinettä. Pihakersan yksi määrittävä luonteenpiirre ja suuri voimavara onkin valtava luovuus, jonka moni postjuvenilis domestica on menettänyt.

Pihakersan koko vaihtelee. Pääosin laji on edustettuna sadan senttimetrin molemmin puolin. Pihakersat tuppaavat liikkua oman pituistensa kanssa laumaantuneena. Liikkumiseen käytetään monia apuvälineitä, joista useimpien alla on jonkinlainen pyörä. Mitä enemmän ääntä välineestä lähtee, sitä tyytyväisempi pihakersa on.

Pihakersa on laumaeläin. Tämä on hyvin vahvana esiintyvä piirre. Mitä suurempi lauma on kyseessä, sitä useampaan alalaumaan se jakaantuu. Usein yhden lauman sisällä olevan pienemmät laumat käyvät taistelua keskenään. Taistelu voi muuttua arvaamattomasti, laumoja voi eriintyä lisää tai laumat voivat yhtyä. Taistelu voi yllättäen loppuakin ilman ennakoivia tapahtumia. Pihakersa on ennalta-arvaamattomuudessaan melko haitallinen ja pystyy olemaan hyvinkin tuhoisa itseään kohtaan. Pihakersan vaaranpaikkoja ovat erityisesti kaikki kuopat, korkeat paikat ja vesialueet. Pihakersalla ei ilmeisesti ole kovin hyviä suojeluvaistoa, sillä juuri nämä paikat kiinnostavat sitä eniten.

Pihakersan ravinto koostuu pääosin postjuvenilis domestican tarjonnasta. Mieluiten pihakersa nauttisi vuorotellen natrium- ja rasvahappopitoista (sipsit, ranskikset) ja glukoosirikasta (karkki) ruokaa. Monen pihakersan harmiksi oma postjuvenilis domestica rajoittaa näiden saamista. Usein pihakersa saattaa nauttia näitä aineita salaa. Näiden ruokalajikkeiden nauttiminen kiihdyttää pihakersan pihakäyttäytymistä.

Pihakersan häätäminen voi olla ongelmallista. Jotkut jopa kasvattavat itse tätä lajia mielellään ja pyrkivät keräämään itselleen monta lajin edustajaa. Usein kerääjien ja häätäjien mielipiteet ristiävät. Mikäli pihakersan haluaa häätää, on valittavana muutama toimintatapa. Usein pihakersa pelkää itseään isompia, joten pelottelu isommalla koolla voi olla helppoa. Myös elehtiminen julmasti tehonnee pienempiin yksilöihin. Pihakersa saattaa olla pelotonkin ja ilmeisen röyhkeä, jolloin tämä menetelmä on tehoton. Pihakersa saattaa olla otollinen lahjottavaksi. Tämän häätömuodon kanssa on oltava tarkkana, ettei itseä liitetä lajikkeeseen donare glucosius (namusetä). Pihakersan kiristäminen on alhaista touhua, mutta pihakersayksilön rettelöintiin kyllästynyt saattaa kokeilla sitäkin. Monesti paras tapa taltuttaa pihakersa on taltuttaa kersan postjuvenilis domesticus. Tämä voi olla hankalaa, sillä jokainen postjuvenilis domesticus yleensä luulee oman pihakersansa olevan parhaanlaatuinen yksilö.

Sata vuotta kesken ollut tunika tuli tänään valmiiksi. Ottobren Teekannutunika nimeltään. En vain alkanut värkkäämään sitä hiton teekannun kuvaa tuohon. EN USKALLA! EN OSAA! Pitäisi opetella niitä applikointihommeleita... Ja ehkäpä kannattaa opetella ensin johonkin muuhun kuin trikooseen, voisin kuvitella. No, ehkäpä tästä rohkaistun.

Se on ilmeisen kiva, kun Neiti Moo tykkää siitä myös. Kangas on ihana Hilcon Zalameria ja ohje Ottobren joku/joku vuosi, en jaksa kaivaa tarkempaa tietoa. Vuori on Tilda-kangasta. Hieman modasin kaavaa ja jätin pois taskut, joita kaksivuotias ei tarvitse ja takaa helmasta nauhoituksen. Nauhoitus on varsin kiva, mutta ajattelin istumisen kannalta, että ei ole kiva jos ne ovat pallerona pyllyn alla. Lisäsin myös vuoren.

Tässä tosi kiva ostos vielä, on ostettu imatralaisen Virkkukoukkusen ihanasta nettikaupasta! Olisi mahtavaa päästä paikanpäälle päälistelemään noiden luovien naisten tekeleitä!

Nykymeno (verraten mihin?) on sellaista, että kukaan ei saisi pettyä mihinkään. Mikään ei saa mennä väärin. Herra paratkoon, jos varsinkin jokin kauppa tai liike aiheuttaa pettymyksen. Se on kärsimysnäytelmä. Ja nimenomaan näytelmä. Katsomossa myös lapsemme. Se on malliesimerkki siitä, miten toimitaan pettymyksen tullessa eteen. VALITETAAAAAAAAAAAN! Jauhetaan tästä vääryydestä viikkoja ja viikkoja. Koska tällaistahan ei saa nykyaikana, palveluyhteiskunnan kulta-aikana, tapahtua. Yksilöä on loukattu jotenkin. Oikeuteen ne! Vaadin palvelua, vaadin sitä, että juuri MINUN asiani on tärkein ja saatan olla myös oikein muka luvan kanssa törkein!

Olen viime aikoina lukenut aika paljon empatiakasvatuksesta. Yksi huomio jotenkin pompsahti tajuntaani ja jäi kiertämään päähän. Nimittäin se, että jos vanhemmat varjelevat lapsiaan liikaa pettymyksiltä, lapsen valmiudet kasvattaa empatiakykyään vähenevät. Uskon tähän täysin. Emmehän me halua tuottaa noille pienille kupeittemme hedelmille pettymystä missään, jonkin asian kieltäminen aiheuttaa helvetillisen huudon ja vastaremakan. No niin, annetaan siis periksi. Annetaan pikkusormi, käsi, kaikki loput osat, maailma.

Sympatia on sitä, että tunnetaan toisen kanssa; ystävä itkee, itken mukana. Empatia taas on toisen tunteiden ymmärtämistä syvemmin, omanlaistansa ”asian näkemistä”. Minun mielestäni järkikin sen sanoo, että ei se empatiakyky voi kehittyä, jos aina itse on kaikessa saamapuolella ja ”oikeutettu” siihen, tähän ja tuohon. Voi myös ajatella, että lapsen kieltäminen ja ajoittainen pettymysten tuottaminen epätasa-arvoittaa lapsen tietyllä tavalla. Mutta lapsen kasvaessa siitä niitetäänkin sitten toisenlaista viljaa; kohtuullisesti pettymyksen tunteita ”kärsinyt” ja niistä hienosti selvinnyt ja kasvanut lapsi tuntee empatiaa ja selviää aikuisenakin vastaantulevista pettymyksistä paremmin. Jos ei saa mahdollisuutta opetella selviämään pettymyksistä, millainen aikuinen/puoliso/ystävä/yhteiskunnan jäsen lapsesta myöhemmin tulee?

Mielestäni vanhemmilla on nykypäivänä yhä vain suurentuva vastuu siitä, miten lapsi ns. ”pidetään järjissään” valitus/reklamointikeskeisessä ja yhä vain yksilön ihmeellisyyttä korostavassa yhteiskunnassamme. Olen hautonut tätä ajatusta sairaalamaailman menoa viime vuosina seuranneena. Esim. Facebookissa on ryhmät nimeltään ”Tämä on sairaala, ei täyden palvelun hotelli” ja ”Olen hoitaja, en piika!”. Minusta nuo kertovat melko paljon siitä, mitä hoitotyön ammattilaisiltakin vaaditaan. Kyllä, pitää saada hyvää hoitoa ja potilaiden/asiakkaiden terveyden eteen on tehtävä ammatillista ja laadukasta työtä. Mutta pitää osata myös kunnioittaa terveydenhuollon ammattilaisten työpanosta ja ymmärtää, että he tekevät työtä potilaiden/asiakkaiden terveyden eteen, heidät on koulutettu edistämän terveyttä, he eivät ole palvelijoita. Tämä on näitä ihmeellisiä nykyisiä palvelunvaatimisasioita. Kun jollakin on univormu päällä, unohdetaan se ihminen siellä univormun sisällä ja keskitytään siihen, että ”sinä univormupukuinen olet nyt se taho, joka antaa/tuottaa minulle sen mitä minä haluan ja nyt heti”. Väitän tämän olevan yleistyvämpi ilmiö. Ja väitän myös, että yleinen empatian määrä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on vähentynyt. Sen uskon näkyvän ensimmäisenä juuri tämän kaltaisissa virallisluonteisissa kanssakäymistilanteissa. Entisaikojen kohteliaisuus on vähentynyt. Hahaa! Käytän taas Facebookin ryhmää (13583 jäsentä) esimerkkinä: ”Ei se haittaa, ei ne meitä tunne!”.

Yksi hauskimmista ja tunnelmallisimmista yhteisen hiljaisuuden paikoista ja tapahtumista on ajelureissut ystävän tai ystävien kanssa! Yleensä ei kyllä kovin hiljaista niillä reissuilla ole, mutta voi miten mukavaa onkaan popittaa jotain huippua (tai paskaa!) musiikkia ja lähteä kruisailemaan kamun kanssa! Jep, todella ekologista.. On vaan niin kiva katsoa, kun maisema vaihtuu, ei välttämättä tarvitse ajatella mitään, senkus mennä vaan. Ai minne? No ei minnekään ja joka paikkaan! Seurasta riippuen tykkään olla kummallakin penkillä; ajaa tai istua kyydissä. Joskus on mukava päättää, mihin mennään. Joskus on niin mukava vain istua kyydissä eikä tarvitse miettiä mitään. Parasta ajeluaikaa on ehdottomasti kesäyöt, mieluiten hämärtyvässä elokuussa. Auto on jotenkin jännä paikka vaihtaa ajatuksia: sieltä ei pääse mihinkään, mutta kaikilla siellä on oma tilansa. Ja voi puhua, voi olla hiljaa.

Sanan 'idiootti' etymologiahan juontaa antiikin Kreikkaan ja viittaa epäpoliittiseen henkilöön. Muistelen lukion historianopettajan puhuneen, että varsinkin ne, jotka eivät äänestäneet, määriteltiin idiooteiksi. Ääliömäisyyden sävy sanaan tuli myöhemmin.