Vierailin 2000-luvun alussa Turkissa Ankarassa, Diakonissalaitoksen silloisen lääkärin, Asko Raudan, kanssa. Tein haastatteluja muun muassa Turkin lääkäriliiton johtajien kanssa, ja kävimme myös kidutuksen uhrien kuntoutuskeskuksessa.
Tuolloin innokkaasti Euroopan Unionin jäsenmaaksi pyrkivässä Turkissa haluttiin siivota synkän mielivallan historiaa. Poliisit eivät saaneet enää tehdä väkivaltaa pidätetyille, vankiloissa kiellettiin – ainakin virallisesti – vankien kiduttaminen.
Asenteet ja käytännöt muuttuvat hitaasti, ja määräyksiä toteltiin vain näennäisesti. Haastattelemani ihmisoikeusaktivistit kertoivat, että poliisiväkivalta siirtyi putkasta kaduille, mielenosoituksiin.
Kidutuksestakaan ei päästy eroon. Koska kiduttamisesta jää usein jälkiä kehoon, keksittiin tehokas vaihtoehtokidutus. Vangeille näytettiin heidän aiempia kiduttamisiaan, joita oli vankilassa videoitu. Heille saatettiin näyttää myös vangin perheenjäsenten videoituja kidutuksia.
Psyykkinen kidutus voi tuhota uhrin persoonan jopa tehokkaammin kuin fyysinen kidutus.
Uhrit kertoivat tämän olleen henkisesti vieläkin julmempaa kuin fyysinen kidutus. Kiduttamisen tarkoitus on tuottaa kipua ja alistaa henkisesti. Ihmisen stressihormonien tuotanto aktivoituu fyysisessä kivussa, mutta samalla kehon voimakas kipuaistimus ikään kuin purkaa kokemusta pois ihmisestä. Se voi auttaa psyykeä sietämään kidutusta, näin maallikkotermein selitettynä.
Kun ihmiselle näytetään videoita omasta kidutuksesta, muistijälki ja kipuaistimus aivoissa aktivoituvat. Psyykelle koituva rasitus voi olla moninkertainen. Ja jos pakotetaan katsomaan esimerkiksi oman lapsen pidätyksestä tai kiduttamisesta tehtyä videota, täydellinen avuttomuuden tunne on musertavaa. Psyykkinen kidutus voi tuhota uhrin persoonan jopa tehokkaammin kuin fyysinen kidutus.
Jostain syystä nämä kohtaamiset ja kertomukset ovat nousseet mieleen, kun sosiaalinen media alkoi juhannusviikolla kiehua yli äyräiden. Huomasin, että toimittajana minua alkoivat ahdistaa kollegoihin kohdistuvat hyökkäykset. Omat kokemukset vakavasta somehäirinnästä ja jopa maalittamisesta palautuivat muistiin.
Olen kohdannut esimerkiksi häirintää, joka perustuu säännöllisin väliajoin tapahtuvaan kiusaajan uuteen yhteydenottoon. Silloin kiusaamismuisto aktivoituu uudestaan. Toimittajan ammatillinen häirintä taas perustuu juttujen väittämiseen valeuutisiksi tai virheellisiksi, vaikkei virheitä pystytä osoittamaan. Näkyvässä asemassa oleva pääkiusaaja kerää joukon, joka levittää häirintää – oli juttua luettu tai ei. Toimittaja tai tiedotusväline ei voi edes puolustautua, kun jutusta ei osoiteta virheitä korjattavaksi.
Usein toimittajan työssä saa kuulla, miten julkisessa hommassa on vaan totuttava kestämään häirintää ja kiusaamista. Aina on joku, jolle on sattunut vieläkin pahempaa.
Jos häiritsijä on suosittu somepersoona, kiusaaminen, ammatillinen vähättely tai ulkonäköpilkka voivat saada valtavan seuraajakuoron.
Rikostoimittajat esimerkiksi joutuvat elämään väkivallan liepeillä. Tiedän myös juristien, tuomarien ja poliisien joutuvan käsittelemään asiakkaidensa aiheuttamaa väkivallan uhkaa. Psykoottisia tai muuten sekavia potilaita hoitavat altistuvat fyysiselle väkivallalle. Monille ammattiryhmille on vihdoin viime vuosina syntynyt ammatillisen tuen käytäntöjä.
Somehäirinnässä, maalittamisessa ja uhkailutyylisessä viestinnässä julmaa on sen julkisuus. Etenkin, jos häiritsijä on suosittu somepersoona, kiusaaminen, ammatillinen vähättely tai ulkonäköpilkka voivat saada valtavan seuraajakuoron.
Somen ainoa eettinen koodisto on vahvimman pilkkaajan käsissä.
Nyt jo monet yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset kavahtavat poliitikon uraa, ja osa tutkijoista julkistaa tutkimuksiaan vain kansainvälisessä tiedeyhteisössä.
Kaikki meistä eivät kovetu kestämään. Kiusaaminen, häirintä ja uhkailu jättävät arpia.
Nyt jo tiedetään, että somehäirinnän uhan takia toimittajaksi opiskelevat eivät välttämättä halua töihin tiedotusvälineisiin. Monet yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset kavahtavat poliitikon uraa, ja osa tutkijoista julkistaa tutkimuksiaan vain kansainvälisessä tiedeyhteisössä.
Liian usein kiusattu väistää. Hän rajoittaa tekemisiään, joutuu jättämään työnsä, jopa hylkäämään kotinsa. Miksi kiusaamiseen pitäisi tottua?
Ulla Järvi
Kirjoittaja on kokenut, miten yksi parhaista avuista julkisen pilkan ja häirinnän kohteeksi joutuneelle on toisten ihmisten yhtä julkinen tuki.
Voit keskustella kolumnista 21.7. kello 23.00 asti.