Historia
Airedalenterrierin juuret ovat 1800-luvun puolivälin Englannissa, Länsi-Yorkshiren teollisuusseudulla, Aire-joen laaksossa.
Alue tarkentuu Skiptonin ja Bradfordin välille, noin 30 kilometrin matkalle, johon kuuluvat Cononleyn, Silsdenin, Keighleyn, Bingleyn ja Shipleyn kylät. Tämän laakson halki virtaa Aire-joki, joka vaikutti paljon siihen, millaiseksi airedalenterrieri rotuna muotoutui. Koiran tuli olla rakenteeltaan ja ominaisuuksiltaan sellainen, että se pystyi suorittamaan sille asetetut moninaiset tehtävät.
Suosittu kilpailumuoto Aire-joen rannoilla oli tuohon aikaan vesirotan metsästys, jota suuri joukko miehiä usein kokoontui viikonloppuisin seuraamaan ja samalla harrastamaan vedonlyöntiä. Näissä kilpailuissa terrierien tehtävänä oli etsiä rottien kolot joen penkereestä. Kun varta vasten paikalle tuotu fretti ajoi rotan ulos kolostaan, terrieri lähti sen perään ja tappoi sen vedessä. Hyvien koirien voittosummat olivat sen verran merkittäviä että kilpailuissa mukana olleet metsästäjät ryhtyivät etsimään koiraa, jolla olisi parempi hajuaisti ja uintikyky kuin vanhalla englantilaisella terrierillä. Lisäksi sen tuli luonnostaan viihtyä vedessä ja mukana metsällä.
Airedalenterrierin alkuperästä ei ole mitään kirjallista tietoa, mutta aikalaisten haastatteluihin perustuen ollaan yhtä mieltä siitä että airedalenterrieri sai alkunsa useista risteytyksistä saukkokoiran (Otterhound) ja karkeakarvaisen musta-ruskean vanhan englantilaisen terrierin (Old English Terrier) välillä. Yleensä risteytys tehtiin niin, että vanha englantilainen terrieriuros astui saukkokoiranartun. Lukuisten risteytysten tuloksena kehittyi kokonaan uudenlainen terrierityyppi, koira, jossa yhdistyivät saukkokoiran erinomainen hajuaisti, uintikyky ja metsästysominaisuudet sekä vanhan englantilaisen terrierin rohkeus ja haittaeläinten tappamisvietti.
Rotuna vanha englantilainen terrieri on sammunut. Ulkonäöltään se muistutti jonkin verran nykyistä walesinterrieriä, mutta oli huomattavasti suurempi ja painoi noin 11–14 kiloa. Nykyisten näyttelystandardien mukaan niitä pidettäisiin kauttaaltaan karkeina ja raskastekoisina. Niillä oli voimakas kallo, syvät ja vahvat leuat, vahva luusto ja runsaasti massaa sekä tiivis, karkea ja kova karvapeite, joka oli musta selästä ja ruskea päästä ja jaloista. Yleisilmeeltään ne antoivat vaikutelman rohkeasta, sitkeästä ja kestävärakenteisesta terrieristä. Nämä koirat olivat tehokkaita haittaeläinten tappajia, erinomaisia vesikoiria, ja taistelivat tyypillisesti kuolemaansa asti. Alun perin vanhoja englantilaisia terrierejä käytettiin metsästykseen vesistöjen varsilla, mutta niiden hajuaisti ei ollut paras mahdollinen, eikä niillä aina ollut voimaa ylittää jokea kaikista kohdista.
Koska airedalenterrieri oli rotu, joka "vain syntyi" paikallisten olosuhteiden ja tapahtumien seurauksena, sen kehitystä ohjasivat näitä koiria omistaneet ihmiset, yorkshirelaiset maa- ja tehdastyöläiset. He halusivat käytännöllisen koiran, joka olisi hyödyllinen kaikenlaisessa metsästyksessä.
Tämä uusi terrieri oli liian suuri kaivautuakseen maan alle kuten pienemmät terrierit, mutta se osoittautui taitavaksi kaikessa muussa mitä metsästysterrieriltä odotettiin, erityisesti vesityöskentelyssä. Ajokoiraperimänsä ansiosta se sai erinomaisen hajuaistin ja riittävän koon kohdatakseen suurempiakin eläimiä. Siitä tuli monipuolinen terrieri, joka pystyi seuraamaan riistaa hajuaistinsa avulla, tottumaan aseen ääneen ja oppimaan noutamaan saalista, jopa kruunun mailta! Sen koko ja luonne tekivät siitä myös erinomaisen kodin ja maatilan vartijan. Toisin kuin monet sen ajan kenneleissä pidetyt koirat, airedalet elivät tiiviissä yhteydessä omistajiensa kanssa. Niiden älykkyys kehittyi, koska ne asuivat perheen parissa ja niitä kohdeltiin kuin perheenjäsentä.
Alkuaikoina rotu tunnettiin vielä useilla eri nimillä, kuten Bingley Terrier ja Waterside Terrier. Vuonna 1864 näitä terrierejä esiteltiin ensimmäistä kertaa koiranäyttelyssä, jonka järjesti Airedale Agricultural Society. Aktiiviset kasvattajat pitivät kokouksen Bingleyssä vuonna 1879 ja päättivät ottaa rodulle käyttöön nimen airedalenterrieri. Saman vuoden elokuussa, samaisen Airedale Agricultural Societyn koiranäyttelyssä Bingleyssä, rodulla oli oma luokka ja vuonna 1885 airedalenterrieri rekisteröitiin itsenäiseksi roduksi.
Rotu levisi pian maailmalle. Ensimmäinen airedale vietiin Yhdysvaltoihin vuonna 1881, Saksaan 1893; Pohjoismaiden näyttelyissä se esiintyi jo 1890-luvulla ja Tanskaan tuotettiin ensimmäinen koira Saksasta v. 1909.
Yhdysvalloissa rodun monipuolisia ominaisuuksia jäljestävänä ja pysäyttävänä koirana alettiin pian hyödyntää suurriistan metsästyksessä. Seurasikin suosion huippukausi, jolloin airedalenterrieristä tuli koira, “joka oli pakko saada”. Mainokset olivat joskus yliampuvia, kuten seuraava erään vuoden 1909 maatalouslehden luonnehdinta:
”Se on rauhallinen ja vaikea suututtaa, sillä se vihaa arvotonta rähinää. Mutta kun sen viha herää, voi sitä ihmistä tai eläintä, joka joutuu vihan kohteeksi. Jos se yllytetään taisteluun, se on erinomaisen sitkeä ja älykäs taistelija. Kun se pääsee valloilleen, siitä tulee kuin riivattu. Se on nopeajalkainen, ovela ja armoton ja taistelee tappaakseen, ja voimakkaiden leukojensa sekä suuren voimansa ansiosta se harvoin häviää.”
Yorkshiren tehdastyöläisen koira osoittautui monikäyttöiseksi. Airedalenterrierit alkoivat saada paljon kannattajia Amerikan länsiosissa palkkionmetsästäjien keskuudessa, kun he metsästivät suuria petoja, kuten puumia, ilveksiä, karhuja ja melkein mitä tahansa muuta. Vuoteen 1910 mennessä airedalenterrieri oli Yhdysvaltojen kolmanneksi suosituin koirarotu.
Saksalaiset alkoivat kouluttaa airedalenterrierejä sotaväen tarpeisiin kuulovartio-, viesti- ja haavoittuneiden etsintäkoiriksi. Myös rodun kotimaassa Englannissa merkittävin koirien kouluttaja, everstiluutnantti E. H. Richardson innostui airedalen käyttöominaisuuksista ja aloitti airedalenterriereiden kouluttamisen sotilaiden ja poliisien avuksi.
Saksalaisella käyttölinjaisella airedalenterrierillä on ainutlaatuinen ja arvostettu historia, joka juontaa juurensa sen monipuolisiin kykyihin ja vahvaan työmoraaliin. Toisin kuin monissa maissa yleisemmät näyttelypainotteiset airedalet, saksalainen käyttölinja on aina kehitetty ja kasvatettu ensisijaisesti työkoiran näkökulmasta, toiminnallisuus ja kestävyys edellä.
Airedalenterrierin matka Saksaan alkoi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun brittiläiset kasvattajat veivät rotua eri puolille Eurooppaa. Älykkyydestään, rohkeudestaan ja monikäyttöisyydestään tunnetut airedalet herättivät nopeasti saksalaisten harrastajien huomion, jotka näkivät rodussa potentiaalia paljon urheilu- ja näyttelykäyttöä laajemmalla tavalla. Tuohon aikaan Saksassa oli jo vahva työkoiraperinne, ja rodut kuten saksanpaimenkoira menestyivät armeijan, poliisin ja suojelukoirien tehtävissä. Vahvarakenteisena, älykkäänä ja pelottomana airedalenterrieri löysi paikkansa näiden työkoirien joukosta. Saksalaiset kasvattajat näkivät arvon airedalen työominaisuuksien säilyttämisessä ja kehittämisessä sen sijaan, että keskittyisivät pelkästään ulkomuotoon näyttelyitä varten.
Molemmissa maailmansodissa airedalenterriereitä käytettiin apuna kaikilla rintamilla. Myös venäläisillä ja japanilaisilla oli airedaleja viesti-, kuljetus- ja lääkintätehtävissä.
Suomeen ensimmäiset koirat toi Helsingin poliisilaitos vuonna 1910. Vuodesta 1925 lähtien myös suojeluskuntajärjestöllä oli airedalenterriereitä. Palveluskoirakokeisiin airedalenterrierit ovat Suomessa osallistuneet 1930-luvulta lähtien, ja kaksi airedalenterrieriä palveli rintamalla talvi- ja jatkosodan aikana.
Sotien jälkeen varsinkin Englannissa airedalenterrierin käyttö sotilas- ja poliisitehtävissä hiipui, ja kun yhteiskunnallisista muutoksista johtuen metsästyskoirien tarve väheni, airedalenterrieristä on vuosien saatossa tullut siellä pääasiassa seurakoira.
Myös Yhdysvalloissa ja Kanadassa airedalet ovat lähinnä seurakoiria, mutta siellä on säilynyt myös metsästysperinne. Suurriistan metsästys airedalen avulla on nykyisin hyvin harvinaista, mutta lintujen metsästys ja nisäkkäiden jäljestäminen ovat lisänneet suosiotaan jopa koemuotona.
Airedalea käytetään myös hakevana, seisovana, ylösajavana ja noutavana lintukoirana. Pohjois-Amerikassa harrastetaan metsästyskokeiden lisäksi myös tottelevaisuuskokeita, agilitya, flyballia ja suojelua. Airedaleja työskentelee myös pelastus- ja poliisikoirina.
Saksassa airedalenterrieristä kehittyi palveluskoira, jolla oli jalostusvaatimuksena usean vuosikymmenen ajan myös koulutustunnus. Myös Venäjällä arvostettiin ennen kaikkea airedalen palveluskoiraominaisuuksia ja panostettiin koirien vartiointi- ja suojeluominaisuuksiin.
Suomessa airedalenterrierit ovat osallistuneet pk-kokeisiin 1930-luvulta lähtien. 1970-luvulla tulivat vaihtoehdoksi myös tottelevaisuuskokeet ja 1990-luvulla agility ja pelastuskoiratoiminta, joihin aktiviteetti on osaltaan siirtynyt. Airedalenterriereillä on ollut myös vuodesta 1994 oikeus osallistua metsästyskoirien jäljestämiskokeeseen. Joitakin yksilöitä käytetään nykyisinkin hirven, linnun ja pienriistan, kuten minkin, metsästykseen. Kaikkialla maailmassa suurin osa airedalenterriereistä on kuitenkin seurakoirana.
Ulkomuodossa on tapahtunut kehitys tyylikkään terrierityypin suuntaan – ehkä kestävyyden ja liikkuvuuden kustannuksella. Alkuaikojen airedalesta selkä ja lanne ovat lyhentyneet ja jäykistyneet ja varsinkin etukulmaukset suoristuneet. Muu maailma on seurannut pitkälti rodun kotimaan ja USA:n kehitystä, eikä tyypissä ole havaittavissa suuria eroja mantereittain tai maittain, varsinkin kun Venäjänkin uusi kanta perustuu pääasiassa tuonteihin.
Nykyinen airedalenterrieri on kulkenut pitkän matkan karhean näköisestä esi-isästään. Jalostamalla “parhaat parhaiden kanssa” kasvattajat ovat luoneet koiran, jota syystä kutsutaan “terriereiden kuninkaaksi".
