Marssin ohimennen apteekkiin ostamaan lapsille vitamiinitabletteja.

-Ei sitten mitään nestemäistä tai imeskelytabletteja, sanoin myyjälle.

Niitä meillä kun on jo aikamoinen valikoima kaapissa vanhenemassa. Lapset eivät mene halpaan, iloisesti appelsiinille maistuva litku maistuu ainoastaan ällöttävälle.

-Voi voi, lapsille ei ole olemassa vitamiinitabletteja. Miten olisi tällainen vitamiinisuklaa?

Ei kai taas. Sehän maistuu aivan lääkkeelle ja suklaasta muistuttaa vain ulkonäkö.

Myyjä alkoi katsella aikuisten vitamiinitabletteja, suussa imeskeltäviä. Enkö sanonut, ettei mitään imeskelytabletteja, senkin pässi?!? ajattelin.

Ääneen sanoin: 

-Voiko tuollaiset imeskelytabletit nielaista, vaikka kahdessa osassa?

 -Ei voi, sanoi myyjä. -Näitten pitää sulaa jo suussa. Eivätkä nämä ole niin liukkaitakaan kuin nieltäväksi tarkoitetut.

Minua alkoi naurattaa. Tämähän oli sama myyjä kuin viimeksi, kun yritin ostaa rautatabletteja Typsylle. Myyjä teki lapselleni noin vain anoreksiadiagnoosin, en jaksanut välittää.

Onneksi joulukuussa Suomessa sain ostettua rautatabletteja, senkun menin apteekkiin ja otin hyllystä.

Yritin pikkuhiljaa pakoon, hyvästelin jatkuvasti höpöttävää myyjää kerran jos toisenkin. Katsoin rinnassa olevaa nimikylttiä. Ursula. Ihan vain, että jos joskus kirjoittaisin palautetta.

Kun lopulta pääsin karkuun, huusi myyjä vielä perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ei saatana. Kyllä osaa olla vaikeaa.

Alanko Multitabsin maahantuojaksi?

Tulipa mieleeni sekin kerta jo vuosia sitten, kun yritin ostaa itselleni B-vitamiinitabletteja. Myyjä yritti väkisin myydä jotain aivan toista, joten lopulta sanoin, että eikö vitamiineja saa ihan ilman reseptiä. Sain otsaani hankalan asiakkaan leiman, mutta myös haluamani vitamiinit.

Samoin kerran optikolta piilolinssejä ostaessani myyjä alkoi lässyttää jotain silmälääkäristä ja ties mistä. Silloinkin jouduin sanomaan, että kai näitä saa ostaa kuka tahansa ilman reseptiä. Minäkin, kokenut käyttäjä, ensimmäiset piilolinssini jo ennen myyjäneidin syntymää ostanut.

Jättäisivät neuvomiset sikseen, jos asiakas tietää mitä tahtoo.




Sain Ralliradan Ylvalta haasteen. Harvemmin saan tällaisia tehtyä ja nytkin laiskuuttani jätän muut haastamatta. Mutta lukee ken tahtoo.







Tässä vastaukseni Ylvan kysymyksiin:

1. Mitä teit tänään kello 10 aamulla?

Nukuin. Herätyskello soi 6:30, sain Pipsan koulutielle klo 7:45 ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin klo 11, kun toipilas herätti. Työpäivisin syön klo 10 jonkinlaista lounaan korviketta.

2. Jos saisit todeksi kolme toivomusta, mitkä toiveet esittäisit?

Ensimmäisenä toivoisin, että saisin lisää toivomuksia. Jos tämä ei kelpaa, niin toivoisin taloudellista turvallisuutta, lapsilleni normaalisti toimivat aivot ja meille kaikille ikuisesti onnellisen olon.

3. Mistä kotityöstä tykkäät eniten?

Ööh? En mistään. Miten olisi huoneitten tuuletus?

4. Mistä kotityöstä tykkäät vähiten?

Uunin pesu. Paitsi että minulla on nyt upouusi uuni, jota ei juuri nyt tarvitse pahemmin putsailla. Imurointi on tylsää, sen vaikein osa on imurin saaminen ulos kaapista.

5. Kuinka usein käyt parturissa?

Kampaaja saa napsia hiuksiani vuoden välein. Edellinen kerta oli tosin kesällä 2010, hups. Aika rientää. Raitoja kyllä kävin laitattamassa heinäkuussa 2012.

6. Mikä on mielestäsi ekologisin tekosi?

Hmm, olen niin läski, että ammeeseen mahtuu vain vähän vettä. Enkä ole ikinä paistanut joulukinkkua. Tai sitten tylsästi, etten aja autoa.

7. Jos saisit 1000 ylimääräistä euroa (laillisesti), mihin käyttäisit ne?

Velkojen maksuun. Eivät edes riittäisi luottokorttilaskuihini. Siis tonni, vaivainen tonni..? Buhahaa.

8. Onko sinulla paheita? Kerro yksi niistä.

Räplään tauotta kännykkääni. Mutta työkaverini vastaisivat tähän varmasti, että laulan jatkuvasti. Mahtaa olla tympeää kuunneltavaa. Viimeksi lauantaina kiusasin inhottavaa työkaveria laulamalla koko päivän "Kuka ajaa punasella Jaguaarilla? Jee jee, Jerry Cotton! On naama kuin George Naderilla - Jee jee Jerry Cotton!" Tätä samaa yhä uudestaan, en osannut enempää sanoja ulkoa.

9. Mitkä ovat parhaimmat puolesi?

Oih, mistä aloitan? Ehkä se, että jaksan kaikessa realistisuudessani muistaa, että länsimaahan syntyneenä olen onnekas, vaikka elämä tuntuukin hakkaavan lekalla päähän. Ja minulla on hammaslääkärin mukaan perushyvät hampaat.

10. Mitä haluaisit oppia?

Olemaan välittämättä typeristä ihmisistä. Alkuaskeleena tälle tein uudenvuodenlupauksen, etten enää lue minkäänlaisia yleisönosastokirjoituksia tai nettikommentteja (luen silti, mutta se on sitten ihan oma vikani).

11. Mikä saa sinut hymyilemään?

Hyvä tilannehuumori. Joskus ihan vain hauskat muistot (ja yleensä juuri väärällä hetkellä, kun ei saisi hihitellä).




No niin. Vielä vapaavalintaiset 11 asiaa sekalaisessa järjestyksessä.

1. Yritän kiivaasti elvyttää käsityöharrastustani.
2. Jos voisin elää uudestaan nuoruuteni, niin rupeaisin muusikoksi.
3. Minulta puuttuu täysin hurriviha, ryssänpelko, homofobia ja monta muuta kummallisuutta.
4. Halusin aina ulkomaille - ja hmm, tällä olen. Jostain syystä kuvittelin tosin päätyväni Saksaan.
5. Jos olisin mies, niin minulla olisi pitkä tukka ja iso parta.
6. Nuorempana kuvittelin, että minusta tulisi joko lehtimies tai kielenkääntäjä (saksa, ruotsi).
7. Minulla on aivan järkyttävän huonot kynnet, mutta mieluummin omat nysät kuin mitkään tekokynnet.
8. Harmittaa, etten osaa maalata tauluja. En kyllä ole kokeillutkaan. Maalaan vain naamaani ja sitäkin yhä harvemmin.
9. Laskin juuri, että minun ja lasteni sairausvakuutus on noin 15% tuloistani. Pienen verotuksen etuja, nääs.
10. Kärsin refluksista, jonka vuoksi pitäisi muka luopua viinistä, oluesta, suklaasta ja muista herkuista. Hah.
11. Kuvittelin, että minusta tulisi hyvä äiti, mutta totuus on tarinaa ihmeellisempää...

Että tämmöistä tällä kertaa, ensi kerralla taas uudet kujeet.

Helvetia on vaiennut jo niin kauan, että varmaan joku jo ehti luulla blogini kuivuneen kuin vanhan hyasintin, haisevaksi ja turhaksi.

Ähäkutti, täällä ollaan! Enkä edes uskalla ajatella kirjoittamisen lopettamista, kun se olisi viimeinen armonisku katoavalle suomen kielen taidolleni.

Tässä teille vielä rippeitä Suomen matkaltani. Paitsi että kuvat ovat turistikuvia Luzernista.




Olen kauan miettinyt, miten tätä asiaa käsittelisin. En voi kertoa paljoakaan loukkaamatta toisten yksityisyyttä, joten kirjoitan mutaman rivin mitäänsanomatonta läpäläpää.

Suru voi saada ihmiset tekemään kummallisia asioita. Muistakaa tämä, jos osuu omalle kohdalle.

Hautajaisia edeltäneenä iltana päätin, että nyt riitti. Tämä olkoon viimeinen matkani Suomeen. Kestän jäljellä olleet vähät päivät vaikka hirressä roikkuen, pakkaan tavarani ja lähden.  

Minä kun olen nahan alla pelkkää sykkivää sydäntä, niin en voi noin vain unohtaa. Ja se tekee asioista vielä monimutkaisempaa.

Mutta kyllä me Suomeen suuntaamme ensi kesänäkin, mutta eri asenteella kuin ennen.

No niin, sainpa tämänkin asian käsiteltyä, vaikka lukijat eivät ymmärtäneetkään mitään.




Olen reissannut Suomen ja Sveitsin väliä kerran jos toisenkin, mutta silti onnistuin tyrimään kotimatkallakin.

Olin varhain Helsingissä, että ehtisin shoppailla lentokentällä vähillä euroillani. Suihkuttelin hajuvesiäkin niin, että suorastaan hävetti mennä koneeseen.

Sullouduin sisään viimeisenä matkustajana moukaroiden muita käsimatkatavaralaukullani, johon olin pakannut seinävaatteen sisälle äidiltä saamani kahdeksan Arabian Paratiisi-lautasta, tarjoilukulhon ja muuta pientä ja ah niin raskasta.

Laukkuni ei yllättäen sopinutkaan edessä olevan istuimen alle. Nerokkaana tiputin villapaitani sen päälle ja syvennyin lukemaan ruokalistaa ja olin tyytyväinen, ettei kukaan lentoemo keksinyt nostaa syntisen painavaa laukkuani hattuhyllylle.




Zürichissä lippuautomaatti oli niin h-i-d-a-s, että tuli kiire ehtiä junalle. Eikä laukkaamiseni riittänyt: juna lähti iloisesti irvistellen nenäni edestä. Seuraava suora juna Luzerniin oli vasta tunnin kuluttua, äääh ja ärrinmurrin!

Hetken kohtaloani murehdittuani ja vaihtoehtoja pähkäiltyäni tein loistopäätöksen: hurauttaisin paikallisjunalla päärautatieasemalle ja ottaisin sieltä seuraavan junan kohti kotia.

Idea oli hyvä, toteutus huono. Paikallisjunaan sisään ja hetken päästä erittäin painavine laukkuineni ulos väärällä pysäkillä. Tässä vaiheessa en enää jaksanut teeskennellä hyväntuulista.

Ja taas seisoin ja odotin, käsiä pakotti jatkuva laukkujen raahaaminen. Janotti ja oli nälkä.

Saavuin Zürichin päärautatieasemalla raiteelle 43. Olin pari kerrosta maan sisällä, missä helvetissä oli raide 4? Rullaportaita ja käytäviä, kerroksesta toiseen, juostessani laukut keikkuivat kuin perävaunut mustalla jäällä.

Luzernin juna oli täynnä. Seisoin vaunujen välissä surkeana ja kärsin janoa. En vollottanut ääneen, mutta tippa vierähti hikiselle poskelleni.

Olisin yhtä hyvin voinut odotella lentokentällä seuraavaa suoraa junaa, ajassa olin voittanut varttitunnin. Mihin käyttäisin tämän valtaisan säästämäni ajan???

Luzernissa ei kukaan ollutkaan vastassa, joko nyt saa ulvoa?!? Sinänsä ei ihme, kännykkäni oli yhä Suomen ajassa, joten olin ilmoittanut saapumisajan tunnilla pieleen. Hupsis.

Sulo löysi minut kotikylästämme bussia odottamasta. En sanonut mitään, kiipesin autoon. Kihisin kiukusta ja inhosin kaikkia ja kaikkea.

Ensi kerralla, kun myöhästyn suorasta junasta, niin menen lähimpään pystybaariin ja tilaan ison oluen. Olen vain ja nautin, muut tehkööt loistopäätöksiä.




Taas tammikuu. Lääkitystäni uusittiin vuosipäivän kunniaksi.

Olen äärilaitojen ihminen, ennen en nukkunut juuri lainkaan ja nyt tarvitsen kahdet nokoset päivässä. Lääkäri sanoi, että tajuttomat unenlahjani ovat merkki depressiosta. No kappas.

Sain entisen Cipralexin lisäksi iltaisin otettavaksi Trittico 50 mg. Jään jännittyneenä odottamaan, kasvaako tästäkin nälkä.

Sivuoirenälkää olen kokenut ennenkin. Voisin syödä pakasteet suoraan ostoskassista jo bussissa, niin hirveä on ruoanhimo. Ja ellen syö, niin nälkä tuntuu suorastaan kipuna. Ja syötyäni pötsini piukalle aivojen kylläisyyskeskus kieltäytyy tajuamasta mitään, kiljuu vain lisäääääää!

Sitten lentokoneen vyö tuntuu loma lomalta lyhyemmältä. Rintsikoitten kokomitoitusta on pienennetty puhumattakaan farkuista. Tanner tömisee ja kaksoisleuka tutisee kävellessä. Onneksi sentään huivi vielä sopii.

Jos joku läskifobiasta kärsivä tulee selittämään jotain soopaa, niiin kumautan aladoobipolvellani otsaan. Varokoot vain.