Yritän välillä poistua pelkkien mielivärieni parista ja neuloa erilaisiin makuihin sopivia sukkia. Nyt oli mielessä graafiset sukat, joihin halusin käyttää kasvivärjäämääni lankaa. Kirjan malleista nämä ovat Sukat Nro. 12. Musta ja keltainen lanka on Dropsin Nordia, joista keltaisen olen värjännyt lupiinin lehdellä. Vaalean harmaa on Fabelia. Hieman petyin, kuinka huonosti keltainen vaaleanharmaasta erottuu ja lyhensinkin kirjoneuletta alareunastaan. Pari virhettäkin mahtuu mutta nehän niitä tavaramerkkejä vain.
  Koko satsi on menossa lahjakoppaan, joten näytelkääpä yllättynyttä jos näistä jotkut juuri sinulle päätyy.

   Olen värjännyt ohuiden sukkalankojen lisäksi myös Nalle-lankaa, ja raparperin siemenillä harmaalle pohjalle värjätty vihreä lanka päätyi sukanvarteen kuvioiksi. Sukat on Niina Laitisen Mainuat, joihin ohje löytyy Villasukkien vuosi -kirjasta. Kirja onkin ihan mielenkiintoinen, ja sisältää useammat ohuelle langalle tarkoitetut sukkamallit, jotka voisin tehdä. Näitä sukkia yksinkertaistin jättämällä jalkaterään jatkuvat palmikot pois.

 Olen myös värjännyt vähän lisääkin. Yllä olevat auringonkeltaiset vyyhdit syntyivät pietaryrtin kukilla. Kasvivärjättyä ohutta sukkalankaa olla kyllä jo usempaankin sukkapariin. Kirjakaupassa selasin uutta sukkakirjaa, ja sen sisältämät mallit voisin neuloa käytännössä kaikki! Se onkin kyllä aika harvinaista ja sellaiset kirjat pitääkin ostaa heti omaan kirjahyllyyn.

 Kävimme Tytin kanssa tyttöjen reissulla Saarenmaalla, Virossa. Mukanamme oli myös äiti ja äidin ystävätär ja vietimme oikein mukavat kolme päivää Kuressaaressa, Saarenmaan ainoassa kaupungissa. Matka sinne oli suhteellisen pitkä, 6 tuntia Helsingistä. Eipä siellä sitten juuri turisteja näkynyt, ei ainakaan aasialaisia eikä amerikkalaisia, joita kyllä yleensä kaikkialta löytyy. Tokihan Kuresssaari elää turisteista mutta itse kaupunki oli kuin pienoismalli Tallinnasta mutta ilman ryysistä. Ainoan pääkadun varressa olivat kahvilat ja ravintolat mutta jos meni viereiselle pikkukadulle, vastaan ei yleensä tullut ketään. Korkeintaan paikallinen mummo kauppakassi kädessään. Pikkukujilla sai rauhassa kurkkia ihmisten hurmaaville pihoille, joissa ruusut ja hyötykasvit kasvoivat sulassa sovussa. Jos talot olivatkin hieman ränsistyneitä niin puutarhoja selvästi rakastettiin! Saarenmaalle on kyllä päästävä vielä uudestaan, ja tällä kertaa sellaiselle luontopainotteiselle lomalle. Ihana paikka!

 Kirjassa on esitelty (viroksi) niin neuleperinteet kuin kirjonnatkin, lautanauhat ja kansallispukujen koristeet koruja myöten. Muhulainen tyyli on omaleimaisen  näköistä ja värikästä. Ihastuin tottakai etupäässä kirjan neulemalleihin ja ensin ajattelin ettei lankakaapistani löydy niihin sopivia värejä, pinkkejä ja punaisia lankoja. Mutta löytyi kuin löytyikin ja aloitin kovalla touhulla neulomaan kirjoneulesormikkaita. Kirjassa ei ole varsinaisia ohjeita, vain valokuvat koinsyömistä neuleista ja kuvan vieressä kirjoneuletta varten ruutupiirrokset. Alkuperäiset neuleet lienee neulottu todella ohuesta langasta ja pienillä puikoilla sillä huomasin pian ettei suurin osa käsineiden kuvioista mahdu omaan käteen sopiviin silmukkamääriin näillä kaapistani löytyneillä fingering-paksuisilla langoilla neulottaessa. Eli purkuun meni ensimmäinen yritelmä. Sen jälkeen rupesin vain rohkeasti soveltamaan ja nyt onkin jo kohta ensimmäinen sormikas valmis. Niistä sitten lisää myöhemmin.



 Löysimme paikallisen Konsum-ruokakaupan sukkaosastolta aarteita, nimittäin Virossa valmistettuja perinnekuvioisia sukkia. Tässä kuvassa on valkeat joissa on perinteinen Muhun ohdakekoriste.
 Tässä vielä muutama kuva kirjasta ja kirjan malleista. Ylemmässä kuvassa on lapaset, joihin ihastuin ensisilmäyksellä mutta lapasen selkämykseen tuo perhoskuvio on kyllä aivan liian leveä. Alapuolella koinsyömä sukanvarsi ja sen kirjoneulekaaviot. Huoh, ehkä jäävät ihastelun asteelle.

Kesälomaan kuuluu olennaisesti iso pino kirjoja ja niihin uppoutuminen joko ulkona tai sisällä. Ihaninta lukeminen on tietysti sadepäivänä, yläkerrassa, kun sade ropisee kattoon eikä ole kiire minnekään.

Tavallisesti hankin lomalukemistoni kirjastosta tai kirjakaupan alelaarista. Tälle lomalle (juuri alkaneelle!) tein uuden strategian. Päätin, että lomakirjallisuuden tuli löytyä omasta kirjahyllystä. Syystä että sinne on kertynyt kirjoja (juurikin sieltä alelaarista), joita en ole kuitenkaan lukenut. Siipan kanssa päätimme viedä asian vielä extrememmälle tasolle: valitsemme kumpikin omista suosikeistamme toiselle kolme kirjaa luettavaksi. Siis sellaista, joita toinen ei ole lukenut ja joista arvelemme hänen tykkäävän.



Itse itselleni valitsin hyllystä seuraavat teokset:

• Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito. Tämän aloitin jo kerran, mutta jotain tapahtui ja kirja palautui hyllyyn. Alku oli kuitenkin vetävä ja haluan ehdottomasti lukea sen kokonaan. Kirjan luvataan olevan herkkä, hurtti ja hilpeä tarina erilaisuudesta, pohjoismaisesta pop-musiikista, kuolemasta, rakkaudesta ja puutarhanhoidosta. Tulee mieleen Nick Hornbyn High Fidelity, joka on yksi ehdottomia suosikkejani.
• Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Tästä minulla ei ole odotuksia. Voitin kirjan arvonnassa, joten se on tupsahtanut hyllyyni ikäänkuin yllätyksenä. Kirja kertoo 1930-luvun lopun New Yorkista.
• Paul Theroux: Saarista vihrein. Vähän jännittää. En ole novellien ystävä, mutta rohkea rokan syö. Takakansi lupaa paljon.
• Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Tämä nyt vain sattui käteen ja päätin kokeilla. Ja myönnän että Finlandia-palkittuja kirjoja en liiemmin ole lukenut. Tuleepahan nyt tämäkin puute sivistyksessä korjattua.

Siippa valitsi minulle seuraavat:

• Tom Wolfe: Turhuuksien rovio. Klassikko omassa genressään mutta olen onnistuneesti ohittanut tämän aiemmin.
  
• Venedikt Erofejef: Moskova-Petuški. Tämäkin jännittää, enemmän kuin Paul Theroux. Venäläiset kertojat ovat minulle tyystin vieraita. On ehkä aika murtaa ennakkoluulot. Luvassa on takakannen perusteella mustaa huumoria.
  
• Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua. Tästä aloitin luku-urakkani. Kirja kertoo mukaansatempaavasti ja hauskasti espanjalaisesta 35-vuotiaasta ylipainoisesta, laiskasta ja vanhempiensa rahoilla elelevästä Pablo Mirallesista, joka veljensä katoamisen myötä joutuu kaikenlaisiin seikkailuihin

Minä olen valinnut siipalle vasta kaksi kirjaa. Valintaprosessia on vaikeuttanut se, että siippa on jo lukenut monet minun lempparini. Kolmas valinta on mietintämyssyssä, luultavasti päädyn yhteen Siri Hustvedtiin. Kaksi valittua ovat

• Jennifer Egan: Sydäntorni ja
• Matti Yrjänä Joensuu: Rakkauden nälkä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin - ihanaa heinäkuuta. Ja kiitos ystävälle ihanasta pionikimpusta!

Kiinnittäkää turvavyöt ja sammuttakaa savukkeet! Seuraa nääsnääs sellainen  juttu mitä ei Tytin postauksissa ole aiemmin nähty. Nimittäin SUKKA. Että ihminen voikin olla yhdestä sukasta innoissaan! Niin innoissaan, että toinenkin on jo lähes valmis.
 


Olen tehnyt sukat viimeksi yläasteella tai ehkä jopa ala-asteella - ei tarkkaa muistikuvaa. Joka tapauksessa 80-luvulla. Siitä eteenpäin rakas äippä (terveisiä!) ja Nasti (sinne kans) on pitänyt meidät siipan kanssa sukissa, joten varsinaista tarvetta sukkien neulomiseen ei ole ollut. Nyt keväällä kuitenkin jossain naksahti ja päätin tarttua toimeen. Sukkien varret tein Noro Kirarasta, joka on villan, puuvillan, silkin ja angoran sekoitus. Terät ovat Seitsemää veljestä, paitsi vihreä kärki en-tiedä-mistä.


Kokemushan oli vallan myönteinen. Ei ehkä jää tähän. Kantapää ei kuitenkaan tullut yläasteen aikaisilla opeilla, se piti tarkistaa ohjeesta.


Juuri kun kevättyöt pihalla ovat kiireisimmillään ja verstaallakin olisi eräs verhoiluprojekti vaiheessa, kirjamarkkinoille pukkasi kaksi mielenkiintoista käännösuutuutta. Haruki Murakami on suosikki jo pidemmältä ajalta (esim. Suuri lammasseikkailu), Jennifer Egan on tuttu ainoastaan aiemmasta käännetystä kirjastaan Aika suuri hämäys. Eilen illalla arpa osui Murakamin lähes 800-sivuiseen järkäleeseen ja ainakin alku oli lupaava. Yritän kuitenkin ehtiä kasvimaalle sekä verstaallekin, jotta Nasti saa tuolinsa takaisin verhoiltuna viimeistään heinäkuussa.

Alkukesästä hankin Sirpa Talkan leivontakirjan Makeaa ja suolaista puutarhasta. Kirja on ilmestynyt jo viime vuoden keväällä, mutta vasta tälle kesälle älysin sen hankkia. Kirja on jaoteltu kolmeen sesonkiin, kevätkesään, keskikesään ja syyskesään. Jokaisesta sesongista löytyy sekä makeita ja suolaisia herkkuja. Ohjeet vaikuttavat helpoilta ja herkullisilta ja jokaista reseptiä tekisi tietysti mieli kokeilla.

 
Laiskana leipurina olen testannut kirjasta vasta muutaman ohjeen. Ehdoton suosikkini tähän asti on Kirsikkatorttu, jota leivoin jälleen eilen. Ostin kirsikat torilta, koska oman puun kirsikat ovat parhaillaan tekeytymässä likööriksi. Yhdestä puusta ei oikein muuhun riitä.

Torttu on helppo ja nopea tehdä, mutta yhtä juttua ihmettelen: miten kirsikoista saa kivet poistettua siististi? Keittiö on joka kerta kuin pienimuotoisen teurastuksen jäljiltä. Jos teillä on siihen vinkkejä, ne otetaan ilolla vastaan. (Esiliina on siinä puuhassa ehdoton suojavaruste eikä alle kannata pukea valkoista t-paitaa.)

  



200 g margariiniä huoneenlämpöisenä
3 dl sokeria
2 kananmunaa
2 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoa
2 dl täysjyvävehnäjauhoa
1 rkl vettä

Täyte
3 dl kirsikoita
1/2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
ripaus neilikkaa

Vuokaan
margariinia

Vaahdota rasva ja sokeri. Lisää munat yksitellen voimakkaasti vatkaten. Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja nostele seos rasva-sokeri-munavaahtoon. Sekoita taikinaan 1 rkl vettä.
Sekoita keskenään täytteen ainekset. Voitele irtopohjavuoka. Painele hiukan yli puolet taikinasta vuoan pohjalle ja reunoille. Jaa päälle loput taikinasta nokareina.
Paista torttua 175-asteisen uunin keskitasolla n. 50 minuuttia. Anna tortun jäähtyä hyvin enne vuoasta irroittamista.

--------
Muokkaukset: Korvasin suuren osan vehnäjauhoista spelttijauhoilla. Sokeria laitoin taikinaan 2,5 dl.  Kirsikoita käytin 5 dl, ilman neilikkaripausta. Tarjoiluun sopisi hyvin jäätelö, mutta menee hyvin ilmankin.

 Niin, nämä ihkut teekupit. Ne ovat suomalais-kiinalaisen Elinnon tuotantoa.

Munakoiso on jo pitkään ollut yksi kyökkimme suosikkikasvis. Se on monipuolinen, herkullinen ja sopii hyvin yhteen tomaatin ja mozzarellajuuston kanssa, joista myös pidämme kovasti. Kaikenlaisia herkkuja  munakoisosta ollaan saatu aikaan omatoimisestikin, mutta suorastaan hihkuin riemusta kun markkinoille tuli  Marja Lindforsin kirja "Taivaallinen munakoiso". Vasta nyt sain kirjan käsiini ja eikun testaamaan.


Olen kokeillut vuohenjuusto-munakoisopiirakkaa, josta tuli erinomaista. Myös munakoisolasagne oli oivallista. Kirjassa oli myös ohje, jonka kiehtovaan nimeen olen törmännyt siellä sun täällä, mutta jota emme ole tulleet kokeilleeksi aiemmin: Imaami pyörtyi (Iman bayildi). Ruokaan tulee -  yllätys yllätys - munakoisoa, sipulia, valkosipulia, persiljaa, tomaatteja, sitruunamehua, hieman mausteita sekä runsaasti oliiviöljyä.

Ruokalajin nimestä kirjassa kerrotaan, että imaami pyörtyi ilosta kun sai syödäkseen pitkän paaston jälkeen. Toisen selityksen mukaan pyörtyminen liittyi ruoassa käytetyn arvokkaan oliiviöljyn runsaaseen hölväykseen. Tahi olisiko ruoka ollut yksinkertaisesti vaan niin herkullista...? Mene ja tiedä noista imaameista.

No, odotukset olivat kovat, mutta tällä kertaa imaami ei pyörtynyt ainakaan ruoan herkullisuuden takia. Olihan se ihan hyvää, mutta se jokin siitä puuttui. Kuvaakaan en siitä aio tähän laittaa, sillä se ei ollut kovin kuvauksellinen ruoka. Tämä notkahdus ei meitä kuitenkaan lannista! Aiomme jatkaa kirjan ohjeiden kokeilua ja soveltamista, ja kenties imaamikin saa vielä toisen tilaisuuden. Joka tapauksessa voin suositella tätä kaunista ja perusteellista keittokirjaa kaikille hyvästä ruoasta kiinnostuneille. Lopuksi muutama houkutin kirjan sivuilta.

Vähän innostuin kirjakaupassa. Hankin kolme viime aikojen kiinnostavinta suomalaista käsityö-puuhastelu-tuunauskirjaa. Niille yhteistä on kirjoista välittyvä tekemisen ja kokeilemisen riemu, vailla turhaa ryppyotsaisuutta. Kuvat ovat värikylläisiä ja mukavasti stailattuja ja ohjeet inspiroivia. Kirjoja selatessa ainakin minulle silti tuli olo, että miksen minä tuotakin keksinyt? En taida ollakaan niin luova kuin olen halunnut uskoa olevani... Useinkin tuntuu, että joku idea on tuloillaan, mutta sitä ei saa ulos. Kai siinä on sitten jokin kynnys ylitettävänä, että alkaisin vaan rohkeasti, lopputuloksen onnistumisesta välittämättä silputa kankaita, vanhoja villapaitoja ja pitsejä palasiksi ja luomaan jotain ihan uutta. Materiaaleja nimittäin on, siitä ei ole tuunaus kiinni. Luulen, että olen vain niin turkasen pihi, etten ihan päämäärättömästi halua "tuhlata" vaivalla kerättyjä matskuja johonkin, josta ei ole vielä aloittaessa niin tietoa mikä siitä tulee. Mutta ehkäpä näiden kirjojen suuntaa seuraillen voisin jotain rohkaistua kokeilemaan...

Kainosti kiitän edellisen postauksen kaikista kommenteista!

Minua on viime aikoina vaivannut tunne, että joku hieno idea on tulossa, mutta en vaan saa siitä kiinni. Olen yrittänyt houkutella sitä esiin kuin kissaa alas puusta heiluttelemalla sen edessä erilaisia herkkuja. Olen käynyt läpi kangasvarastoani, hipelöinyt lankojani ja selaillut kirjoja. Eräs kirjoista on uusin hankintani, japanilaista kirjontaa villalangoilla esittelevä teos. Kirjassa on muutamia malleja ohjeineen. Osa on minun makuuni hieman liian pikkusieviä, mutta muutama rouheampikin tapaus löytyy. Kirjontaa haluaisin harrastaa enemmänkin, mutta mieluinen lopputulos vaatisi kyllä paljon harjoittelua. En vaan saa neulaa ja lankaa tottelemaan niin kuin haluaisin.