Seija Vilénin kirjailijablogi

Tämä sai minut itkeä tirauttamaan, myhäilemään, täyttämään huoneeni klassisella musiikilla ja pitkästä aikaa taas uppoutumaan lukemiseen tavalla, joka on nuoruudestani tuttu ja jota kaipaa kaiken analyyttisen, tutkiskelevan, kriitisenkin lukemisen rinnalle. 

Nautin vain. Niin oli kyllä kaunis kirja.

Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus odotti lukemista yli vuoden. Sinä aikana ehdin jo muuttaa toiseen kaupunginosaan ja pystyttää kirjahyllyni uuteen paikkaan vastapäätä sänkyä, jossa nyt nukun puolet viikosta. Toisen puolen nukun toisessa kaupungissa, ja kaupunkien välillä luen junanpenkillä kirjoja. 

Tämä on hyvää elämää.

Päivänseisauksen kertojia ovat viulunsoittaja Paula ja kirjailija Erik. Kyse on ystävyydestä, rakkaudesta ja taiteesta. Elämän taitoskohdista.

Musiikki on värejä. E-duuri narsissinkeltainen, A-duuri veren ja viinin punainen. Ja tulossa on muutakin. Viisi säveltä, jotka Paula olisi valmis vaihtamaan milloin vain pariin hyllymetriin muuta musiikkia. Ihminen voi rakastua tuulen karheaan suhinaan, enkelin ääneen.

Tietysti myös ihmiset voivat olla eri värisiä. Tai kielen eri äänteet. Minun mielestäni myös tuoksut.

Lukiessani jäin pohtimaan aikaa, jota olenkin miettinyt viime aikoina paljon. Paula sanoo, että musiikki ei kuvaa aikaa vaan on aika itse. Se puhuu "kieltä, jossa ihminen virtaa ilman rajoja, jossa kaikki paikat ja ajat ovat yhtä." Klassisessa musiikissa melodia kasvaa joka suuntaan.

Suureellisesti tuumin, että haluaisin kirjoittaa niin kuin klassista musiikkia (tai hyvää hevimetallia) soitetaan. Siten, että muutaman hetken aikana lukija näkee koko draaman ja aika todellakin kasvaa joka suuntaan. Muuntelee, haaroittuu.

Tällaiset kirjat ovat näennäisesti ihmissuhdetarinoita, lukuromaaneja. Oikeasti niihin sisältyy ajatusten ja pienten hetkien tyylikkäitä summia, jotka asettavat lukijan päähän pohdiskelijanmyssyn.

Mietin onnea ja onnellisuutta, peilaan tekstiä omaan elämääni. 

   Suuri onni tekee minut syylliseksi. Enhän ole ansainnut näin paljon?

   Olen.

   Enkä vain minä. Kaikki ihmiset ovat ansainneet kaiken onnensa, aina. Kaiken sen onnen, jota ei ole saatu riistämällä toisten onnea, he ovat ansainneet.

   Mikä saa minut epäilemaan onnea? Kateus ja pelko. Kadehditaan paitsi itse onnea, myös kykyä olla onnellinen. Sinä et saa olla onnellisempi kuin minä. Et saa nauttia vähästäsi enemmän kuin minä nautin paljostani. Alhaisuutta. Pelätään, että onni menee pois, kun siitä puhuu. Taikauskoa. Pelätään, että pudotaan korkealta. Elämänpelkoa.

   Voinhan minä pudota ja satuttaa itseni, jälleen. Entä sitten? Se on elämää.

   Miksi onnelle asetetaan samat ehdottomat ja lapselliset vaatimukset kuin jumalalle - jos et ole kaikkivaltias, kaikkihyvä ja kaikkialla näkyvissä, et ole olemassa ollenkaan? Misi onnelta vaaditaan takuut jatkuvuudesta, jotta sen uskottaisiin olevan totta? Miksi onnesta pitäisi edes puhua yksikössä? Eikö onni voi olla monta pientä onnea: tilkkutäkki, jota ihminen kokoaa tyytyväisyyden, ilon ja täyttymyksen neliöistä maailman tuulia ja myrskyjä vastaan?

(s. 391-392)

Minä olen onnellinen tilkkutäkistäni.

Kesäloma on ohi ja kesäkirja luettu! Umberto Econ Ruusun nimi: 624 sivua 1300-luvun luostarielämää, murhia ja ihan  pikkuisen seksiä (enemmän selibaattia). Pohdintaa elämästä, ikuisuudesta, haluista ja naurusta.

Kirjan minäkertoja on nuori noviisi, Adson, joka nyt jo vanhuksena muistelee nuoruutensa matkaa fransiskaanimunkki William Baskervillen seurassa italialaiseen benediktiiniluostariin. Baskervillen päättelytaito on kiehtovaa ja erityisen kiinnostavaa siksi, että mestari on aina valmis muuttamaan mieltään ja totuus (tai ainakin joku totuuksista) löytyy useiden mahdollisuuksien joukosta. Filosofisemmalla tasolla romaani tuo rinnakkain erilaisia tapoja tarkastella maailmaa: tarinan edetessä tapaamme muun muassa inkvisiittorin, apotin ja erilaisia koulukuntia edustavia munkkeja. Teos vilisee viittauksia muihin kirjoihin ja nykypäivän sekä menneisyyden todellisiin henkilöihin. Kertomuksen lomassa keskustellaan Aristoteleestä, islamilaisista oppineista ja muusta - keskeiseen osaan kohoaa luostarin kiehtova kirjasto ja erityisesti yksi salaperäinen kirja sen kätköissä.

Hic sunt leones. Täällä ovat leijonat.

Juoni etenee ja munkkeja murhataan, joskaan kirjan ydin ei ole dekkarimaisuudessa vaan ideoilla ja ajatuksilla leikittelyssä, ja ehkäpä myös historian popularisoinnissa. Itsekin jonkinmoisessa uskonnollisessa yhteisössä eläneenä minua hauskuutti luostarin henkilögalleria ja vinksahtaneet väittelyt opillisesta puhtaudesta. Kyllä, kaikenlaisia ja kaikenmoisin motiivein varustettua tyyppiä sinne eksyy, eikä kaikki ole aina niin hurskasta kuin päälle päin näyttää.

Minua tämä siis viihdytti. Mutta kaksi vuotta sitten Salla valitsi saman kirjan kesäromaanikseen, eikä hän tykännyt siitä yhtään! :D Jos siis haluatte lukea kriittisemmän arvion, tsekatkaa linkki. Itseni kanssa enemmän samoilla linjoilla oli Amma Savosta.

*****

   "Entä te", sanoin lapsellisen itsepäisesti, "ettekö te koskaan erehdy?"

   "Useinkin", hän vastasi. "Mutta sen sijaan, että tekisin vain yhden erehdyksen, teen niitä monta. Sillä tavalla mikään niistä ei saa minua orjakseen."

(s. 388)

Hankin kirjastokortin Hämeenlinnaan! Ensimmäinen upouudella kortillani lainattu teos on Ville Hytösen Karsikkopuu. Hytönenhän asui aikaisemmin Hämeenlinnassa - nykyään hän toimii muun muassa Tulenkantajien kirjakaupan nuorempana isäntänä, Tampereella.

Karsikkopuu on kaunis, muinaisella tavalla maaginen runokokoelma. Itämeren vanha kulttuuri, Vienan Karjala, Ruijanmaa. "Metsästäjien ja kalastajien salattua kieltä oli muistoina saduissa, urttien loruissa", sanotaan omistussivuilla. Ja sen alla itse omistus: "ämmöilleni oi ämmöilleni".

Luin kirjan yhdeltä istumalta ja palasin sen pariin vähän väliä illan aikana, aivan kuten hyvän runoteoksen kanssa kuuluukin tehdä.

Nyt se on sitten ilmestynyt: James Joycen Ulysseksen uusi käännös! Suomennoksen takana on Leevi Lehto, ja kimppalukemaan haastaa Marjis Kirjamielellä.

Hämeen Sanomissa oli muutama päivä sitten koko sivun juttu kirjan ilmestymisestä. Leikkasin lehdestä kuvan Marilyn Monroesta lukemasta Ulyssesta, ja nyt se on kehyksissä työpöydälläni.

Marilynin vieressä taisi lukea "Hen lukee kirjaa"... Suomennoksessahan on käytetty uudissanaa hen feminiini-merkityksessä she. Ruotsissa hen-sanaa sen sijaan käytetään sukupuolineutraalissa merkityksessä hän.

Han/hon/hen ja hän/hen ja mikä piru olisi sitten suomalainen uudismies? Cock? Olen ihan sekaisin. Kun olen blondikin. 

Ulysseksen aion lukea heinäkuussa!

Kävin Tapiolan vanhan keskustan antikvaarisessa kirjakaupassa, Tessissä. Kesälomani alkaa muutaman päivän päästä, ja halusin valita itselleni lomakirjan. Aion lukea sitä rannalla. Otan mukaan piccolopullon punaviiniä ja voileipiä, tomaattia ja mozzarellaa. Tai mansikoita ja roséviiniä, pussillisen vaahtokarkkeja.

Tessi on viehättävä pieni divari, jonka kellarikerrokseen laskeutuessa silmät osuvat Sinuhe Egyptiläisen alkusanoihin:

”Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan."

Sinuhen olen jo lukenut, ja se onkin yksi suurista suosikeistani. Mutta vaikka se on ehdottomasti toisenkin lukukerran arvoinen (ja siksi sitä hiplasin hetken hyllyjen välissä), halusin jotain aiemmin lukematta jäänyttä.  Jotain, jonka olen jo kauan halunnut lukea, mutta jonka aika on vasta nyt.

En etsinyt mitään erityistä; tahdoin vain poimia hyllystä kirjan, joka jollain oudolla tavalla onnistuu vetämään sormiani puoleensa. Ja löytyihän sellainen: Umberto Econ Ruusun nimi. Eli tänä kesänä vietän aikaa William Baskervillen ja kuolevien munkkien seurassa.

Divarin omistaja kertoi, että tämä oli jo kyseisen romaanin kolmas kappale, jonka hän on myynyt kahden viikon sisällä! Sellainen on tapiolalaisdivarissa täysin poikkeuksellista.

Mystistä. Nyt tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan.

*****

Kannattaa muuten tsekata Tessin kotisivut. Valikoimalistoista voi löytyä vaikka mitä! Mielenkiintoista on myös se, että antikvariaatin paikalla on toiminut kirjakauppa jo 1950-luvulla, Tapiolan perustamisesta lähtien. Sen nimi oli Mäntyviidan Kirja ja Paperi.

*****

Vilkaiskaapa myös Name of the Rose kirjankansikisan tuloksia! Tämän linkin kautta näkee voittajan, ja sivuston kautta pääsee näkemään lisää ehdokkaita. Ovat hienoja!

Viime vuoden puolella luin upean kirjan: Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle. Ostin sen käydessäni kuuntelemassa Tammen kolmea naiskirjailijaa. Aiemmin kirjoitin Annamari Marttisen Erosta ja Johanna Hulkon romaanista Jostakin kotoisin. Tämä on nyt se kolmas.

Minä niin tykkäsin! Pidin romaanin väkevästä aistillisuudesta ja tarinan monitasoisuudesta. Haluaisin lukea Marja Leenalta sata kirjaa!

Kertomuksen keskiössä on tyttö nimeltä Toinen, kuolleen siskonsa mukaan nimetty Marketta. Riemastuttavia, ihastuttavia ja viisaitakin ovat Toisen mielikuvitusleikit:

Tuomiovirta oli täysin muualla, sen yllä liihotteli enkeli vahtimassa ettei vahingossa kukaan muu kuin täydellisen paha joudu mustaan venheeseen. Enkelillä oli viisautta enemmän kuin ikinä yhdelläkään ihmisellä, eikä sopimuksia kenenkään kanssa. (s. 125)

Mieleenpainuva oli myös laajempaan tarinaan upotettu yksityiskohta, siniset saunanlauteet. Kun Toisen äiti, Siviä, saa kuulla miehensä vierailleen markkinareissulla minkä lie hutsun luona, hän maalaa kostoksi saunanlauteet sinisiksi: siinäpä saa sitten Kaarlo niitä katsella ja ikänsä syntinsä muistaa. Ajan myötä sininen väri kuitenkin haalenee ja kuluu istumakohdista pois.

Aika on ihmeellinen parantaja.

*****

Marja Leena sattuu muuten olemaan kaksinkertainen kollegani: hänkin on koulutukseltaan sairaanhoitaja. :)

Näin neuvoo kuollut Marketta Toista:

Jättäisit sinäkin kirjeesi vähemmälle, alkaisit miettiä omia tekemisiäsi. Menet lukioon, pääset ylioppilaaksi. Sinuna en rupeaisi sairaanhoitajaksi, en vaikka Siviä sitä ehdottaa. Naiselle sopiva ammatti, justiinsa. Tai rupea vaan, Siviä on tyytyväinen ja sinua juoksuttavat sairaat kanssa. (s. 172)

:D

*****

Kirjeitä kiven alle huomioitiin laajalti blogeissa, mutta jostain oudosta syystä se ei saanut osakseen kovinkaan paljon mediahuomiota. En ymmärrä miksi. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden Tiiliskivi-palkinnon ehdokkaana se kyllä oli, ansaitusti.

Enemmänkin löytyy siis muista blogeista, esimerkiksi Opuscolosta ja Leena Lumen blogista. Kannattaa lukea! Koska pelkään pahoin, että tämä oma tekstini antoi nyt vain pientä esimakua, eikä tehnyt todellista oikeutta näin hienolle, mieleenpainuvalle kirjalle.

 "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Näin Aina Kuluntalahti lupaa, ja sen seurauksena hänen ovensa taakse asettuu pitkä jono miehiä odottamaan vuodenajan vaihtumista.

Heidi Jaatisen toinen romaani, Jono, on arvioissa yleensä luokiteltu farssiksi. Kirjailija itse kertoo sen parodioivan nykypäivän yliseksualisoitumista (Iisalmen Sanomat: "Yksi rakastaja ei enää riitä, vaan pitää olla jono"). Onhan siinä jotain hirveän surullista, että emme osaa olla aidosti läsnä toisillemme. Kuin Jaatisen romaanista konsanaan ovat baarien karjahuoneet: juottotiskin äärellä kohtaamiset muistuttavat lihaksi tullutta nettideittipalstaa, jossa jokainen kokeilee onneaan hetken ja siirtyy taas seuraavaan, kunnes kello on liikaa, aika loppuu ja pitää lähteä jonkun kanssa jatkoille jonnekin. Sellainen ei voi olla pidemmän päälle tyydyttävää. Jono aiheuttaa ähkyn, tai ainakin hervottoman naurutaudin. 

Pidän Jaatisen huumorista; Jono on mahdottoman hauska kirja. Omituiset, hulvattomat ja absurdit tapahtumakäänteet tuovat mieleeni Kiran Desain romaanin Hulabaloo hedelmätarhassa.

Minua huvitti romaanin rehevä, mutkaton ja ylilyövä, ajoin jopa burleski suhtautuminen seksuaalisuuteen. 

Seksi oli ollut fantastista, minä sanoin, olin ollut kuin pakahtuva, syrjäinen Lapin kylä, johon rymisi tukkirekka. 

(s. 40)

Ovelle asettuu erilaisia ammatteja edustavia miehiä; ammateilla on Ainalle symbolinen merkitys, ja kirjailija leikittelee niiden kustannuksella. Kun jonoon asettuu pappi, muut miehet alkavat hermostua. Tuo tyyppi kaavussaan soluttautuu joukkoon ja yrittää varastaa itselleen keulapaikan! Ahtaaja käskee saarnamiestä nostamaan kytkintä: "Tänne ei pappeja kaivata. Tämä on rehellistä pillunvonkaamista." (s. 52)

Osaan kuvitella samankaltaisen reaktion suomibaarissa, jos joku hengenveli sinne ujuttautuisi lipereitään heiluttamaan, naisia niillä naurattamaan.

Teos käsittelee myös nykyaikaista parisuhdetta, ja pähkähullujen tyrskähdysten alla on vakavampaakin asiaa. Miesjonon rakentumisen lisäksi Aina kertoo lukijalle siitä, miten hän tapasi kuvataiteilijapuolisonsa. Pokatakseen miehen hän asettui tälle alastonmalliksi. Mutta ymmärsikös mies siitä mitään? Ei! Pensselillä vain suti maalia kankaalle:

(s. 74)

 

Ainan ja Aarnin suhteessa nousevat esiin myös Ainan surrealistisiksi vääntäytyvät epäluulot:

(s. 88)

*****

Enemmän kirjasta kerrotaan esimerkiksi Savon Sanomien arviossa. 

Aiemmin kirjoitin blogiini Jaatisen esikoisromaanista, Ei saa katsoa aurinkoon. Pidin siitäkin paljon! Heidi on taitava, muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Oikein kutkuttaa ajatella, mitä häneltä seuraavaksi tulee.

Yllä oleva on 700-luvulla eläneen kiinalaisen Li Tuanin runo, jonka on suomentanut Pertti Nieminen. Sain äidiltäni lahjaksi Niemisen käännöskokelman 1980-luvun alussa. Lapsena tutuksi tulleet sanat säilyvät mukana usein koko elämän ajan.

Kun Satu Ketola lähetti minulle ensimmäisen version Mangopuun kannesta vuonna 2010, järkytyksekseni kuvan reunassa ei lukenutkaan Seija Vilén vaan Pertti Nieminen. Graafikko oli unohtanut kysyä kirjailijan nimen kustantajalta (tai kustantaja kertoa sen graafikolle) ja aikaa säästääkseen heitti kanteen ensimmäisenä mieleen tulevan sanaparin...

Tuo Sadun luoma Niemisen Pertti jäi viipyilemään mieleeni ja putkahti esille uudestaan Pohjan akassa. Kun graafikko kerran teki Pertistä esikoiseni kirjoittajan, niin kirjoittakoon nyt sitten tämän toisenkin, perhana. Pertti on siis kirjailija, joka tallentaa Pohjan emännän tarinaa dementiakodissa. Samanaikaisesti kirjani Pertti on kunnianosoitus runoilija-suomentaja Pertti Niemiselle, sille alkuperäiselle.

Mutta takaisin kiinalaisen runouden pariin.

Nyt on lohikäärmeen vuosi; haluaisin pienen lohikäärmeen. Toisiko joku minulle sellaisen Kiinasta?

Unissa minun ei ole niin ikävä, siksi aamu on julma. 

Calgaryn China Town oli paikka, jossa kävelin, kun etsin lohtua. 

Nyt luen uutisia: Kiinalaiskirjailija sai lyhyestä runosta seitsemän vuotta vankeutta.  Surullinen olo.

Jatkan 800-luvulla eläneen Tu Mun sallittujen säkeiden lukemista.

Kuinka monta vuotta, vuosikymmentä vielä menee ennen kuin Zhu Yufun runoja saa siteerata vapaasti myös Kiinassa? Eikö pian pitäisi olla sen aika?

 (Jostakin kotoisin,  s.199)

Viime vuonna tutustuin Johanna Hulkkoon, jonka esikoisteoksesta (Säkeitä Pietarista) kirjoitin kesällä blogiini. Syksyllä Johannalta ilmestyi toinen romaani, Jostakin kotoisin. Pietarin sijaan nyt liikutaan Australiassa. Kuten esikoisteos, tämäkin kertoo luopumisesta mutta tällä kertaa sain maistaa myös etsimisen ja löytämisen onnea.

Eikä mikään ihme, sillä kirjassahan etsitään koko ajan  geokätköjä. Ja niin kai se on, että jotain löytäessään ihminen joutuu samalla päättämään, uskaltaako luopua jostakin muusta. Vai haluaako palata takaisin sinne, mistä lähti, vain geokätköstä poimimansa rihkama muistona taskussaan?

(s. 19) 

Pidin muuten kovasti niistä hauskoista kohdista, joissa kertoja pääsi irrottelemaan luokittelemalla erilaisia turisteja ruokalajien mukaan joko spelttipuuroksi tai perunoiksi, tai kuvaili uimahallissa urheilevia eri-ikäisiä miehiä ja heidän keskinäistä nokkimisjärjestystään.

Jostakin kotoisin on kasvukertomus ja samalla kahden miehen rakkaustarina. Asiaa sen kummemmin painottamatta kirjassa tuodaan esille jotain tärkeää: ihminen haluaa seistä avoimesti muiden edessä rakkaansa rinnalla. Tahtoopa hän viedä tuon tärkeän ihmisen kotiinsakin. On aivan itsestäänselvää, että myös homo pohtii, olisikohan juuri tämä mies isän mielestä mistään kotoisin. Romaanin nimi saa kaksoismerkityksen: toisaalta kirjassa pohditaan kotia ja sieltä lähtemisen merkitystä, toisaalta rakkauden hyväksymistä omassa elämässä. 

Romaani kertoo samanaikaisesti siitä tyydyttävästä tunteesta, joka liittyy löytämiseen, ja haikeudesta, joka väistämättä kuuluu luopumiseen: 

(s. 193) 

Joulu ilmestyi yllättäin. Tämä syksy on ollut yksi erityisimmistä elämässäni, niin paljon on tapahtunut.

Vuoden ehkä viimeiseen blogitekstiini listaan kirjoja, joita en ehtinyt lukea. Ensi vuonna palaan näihin aivan ehdottomasti! 

-Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Kaksinkertaisen kollegani toinen romaani, josta on kaunis blogiarvio muun muassa Opuscolo-blogissa.

- Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin

Geokätköromaani! Johanna asuu kirjailijakaupunki Nokialla, samassa paikassa kuin Avaimen Marisha Rasi-Koskinen. Kirjoitin Johannan esikoisromaanista aiemmin blogiini.

- Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Virpi lähetti minulle uusimman romaaninsa. Ihana lahja! :) Sopivia kirjaan liittyviä linkkejä etsiessä sitä löytää myös uusia blogeja, esimerkiksi Jonnan Rakkaan kirjapäiväkirjan.

- Heidi Jaatinen: Jono
Kuulostaa hulvattomalta! Pidin kovasti Heidin esikoisesta, josta kirjoitin myös blogiini.  
Jono arvioitiin Kiiltomadossa yhdeksi "kotimaisen kirjasyksyn erikoisista tapauksista", ja varmasti aivan oikein: lajityypiltään se on kotimaisessa proosassa suhteellisen harvinainen "hulppea, sarkastinen farssi". Blogiarvioita lukiessani olin huomaavinani saman, minkä Kiiltomadon Maija Katariina Jelkänen: Heidin esikoisteoksen "realistisella koskettavuudella luotu varjo" on varmasti pitkä.
Minun mielestäni on hulppeaa, että Heidi onnistui yllättämään kaikki! Odotan kovasti tämän kirjan lukemista.

- Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja

Sain tämän esikoiskokoelman Janilta pikkujoululahjaksi. Luin muutaman novellin aamuyöllä, kun heräsin kesken unieni ja halusin olla hiljaa herättämättä ketään muuta. Ihmisellä pitäisi aina olla joku kirja yöpöydällään. :) Janin koko tuotanto on tutustumisen arvoinen.

- Chef Ramzi: Arabialainen keittiö

Tänä syksynä on tullut selailtua tuoreita ruokakirjoja. Tämä teos on jäänyt kummittelemaan mieleeni, ja joka kerta kirjakaupassa käydessäni meinaan sortua ostamaan sen. Kannessahan on pomegranaatti! Itse asiassa en tiedä, miksen ole jo ostanut tätä. Kyllähän ihminen hullumpaankin rahaansa tuhlaa, esimerkiksi sukkahousuihin ja korkokenkiin, joita ei oikeastaan tarvitse. Ja käsilaukkuihin. (Minusta on tullut Seija "Carrie" Vilén).

Teoksesta voi lukea enemmän vaikkapa Umamista.

Viereisen pomergranaatinmallisen kuusenkoristeen kuvan löysin Woof Nanny -blogista. Ei aavistustakaan, mistä tuollaisen koristeen voi ostaa, mutta hieno se on!

Blogitekstin yläkulmassa olevan pomegranaattiornamentin on sen sijaan suunnitellut Michael Aram.

*****

Kävin viime kuussa kuuntelemassa Tammen kolmea naiskirjailijaa. Iltapäivä päättyi ihanaan päivälliseen Korkeavuorenkadun kiinalaisessa ravintolassa, pyöreän pöydän ääressä. Lompakkoni oli taas hiukan keveämpi ja mieli iloisempi, kun kävelin kotiin kirjakassi käsivarrella heiluen. Näissä tapahtumissa pitäisi käydä useammin!

Ensimmäisen kirjoista ahmaisin heti. Sattuneesta syystä eroa käsittelevät kirjat ovat nyt kovin ajankohtaisia, ja Annamari Marttisenkin Ero tuli luettua työmatkoilla bussissa muutaman päivän aikana. Erinomainen lukuromaani: teksti soljuu ja sen parissa viihtyy.  

Ero kertoo juuri miehestään eronneesta naisesta, Ellenistä, ja käsittelee prosessin eri vaiheita - pelkoa, yksinäisyyttä, syyllisyyttä, vihaa, rohkeutta, rakkautta, halua ja vapautta. Ahdistusta kirjasta on turha hakea: romaani on iloitteleva, eroottinen ja hauska. Tarvitsemme lisää tällaisia rehellisesti naisen seksuaalisuutta käsitteleviä kirjoja Suomeen. Suosittelen!

Teoksesta voi lukea enemmänkin, kun klikkaa Järjellä ja tunteella.

Alkulehdellä on siteeraus Søren Kierkegaardilta: 

Uskaltaminen tarkoittaa, 

että kadottaa hetkeksi varman pohjan. 

Uskaltamatta jättäminen tarkoittaa, 

että kadottaa itsensä.

*****

Toinen parisuhdetta käsittelevä romaani odottaa yöpöydällä lukemista. Se on Virpi Hämeen-Anttilan Railo. Varron vain hetkeä, jolloin saan ahmaista senkin - kunhan ehdin siirtää käsissäni roikkuvan kandintyön eteenpäin. Sillä välin kannattaa käydä kuuntelemassa ja katselemassa, mitä kirjailija itse sanoo Railosta kirjavideollaan.

Ja tänään lähtee postitse eräs keittokirja kiitoksena Virpille miellyttävästä kirjalahjasta. :)

(Henry Miller: Molok eli Tämä pakanallinen maailma. Johdanto)

Luin Deshpanden Pitkän hiljaisuuden ja odottelen postista seuraavaa kirjaa, josta olen tekemässä virallisemman arvion. Joskus on virkistävää tarttua kandintyössä käsiteltävien ja julkisesti arvioitavien kirjojen välillä uusiin tuttavuuksiin, niin kuin nyt tähän Milleriin. Vaikka sellaisia ehtisikin lueskella vain sängyssä. Ja siitäkin huolimatta, että hyvä ystäväni  sanoi Millerin teosten olevan "No, just semmoisia. Panomiehen kirjoja". (Tämä liittyi jotenkin Kummelien sketsiin, jossa kaksi kateellista tyyppiä seisoo kerrostalon pihalla ja tarkkailee autollaan eestaas huristelevaa miestä, joka on menossa "no panemaan, joo-joo, panemaanpanemaan". Kieltämättä kyseinen keskustelu sai minut hiukan varuilleni Millerin suhteen..) Miller on siis sellainen kirjailija, jota ystäväni luki nuorena sällinä salaa taskulampun valossa, peiton alla. Kai sellaisillakin on ihan oma paikkansa sydämessäni.

Lainasin Millerin omaelämäkerrallisen esikoisromaanin Molokin. Uskon että kirjaan voi rakastua, vaikka sen ottaisikin käsiinsä kepeästi ja tietäisi, että kohta siitä on taas luovuttava. Ehkä siinä juuri on kirjastojen pointti: kaikkea ei tarvitse omistaa.

Toistaiseksi olen lukenut vain kolme sivua itse romaania, ja niistäkin ensimmäinen oli sellainen puolikas, tuskin sivu laisinkaan. Seuraavalla aukeamalla on pahaenteinen väliotsikko "Kuolema luteille". En oikein tiedä, pitäisikö minun kääntää sivua vai juosta karkuun.

Pidän kyllä Millerin tavasta kirjoittaa. Enkä oikein edes usko, että hänen tuotantonsa on nykylukijan silmin järisyttävän siveetöntä. Suonpa kirjalle muutaman lisäpäivän. Katson, kannattaako se lukea loppuun.

Tänä syksynä kirjoitetaan kandintöitä, joiden aiheet ovat varsin mielenkiintoisia.

Italo Calvino on yksi lempikirjailijoistani juurikin tuon Jos talviyönä matkamiehen takia. Kuten Kirjavinkki-linkissä sanotaan, se on kokeilevuudestaan huolimatta hyvin luettava kirja, mikä on minusta aina taitavaa ja tyydyttävää. Cortazarin Ruutuhyppely tai Joycen Odysseus eivät koskaan kolahtaneet samalla tavalla. Pitäisi tosin kokeilla vielä kertaalleen Henry Milleriä.

Yksi kurssin mielenkiintoisimmista aiheista on Helena Hakkaraisen "Kuinka puhuu nuori Werther", joka käsittelee tekstin adaptaatiota. Sitä, miten teokseen voi siirtyä jonkin tunnetun tarinan lisäksi myös sen kieli. Hakkarainen käsittelee saksalaisen Ulrich Plendorfin adaptaatiota (Die neuen Leiden des jungen W.) Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Itselleni adaptaatio on käsitteenä ajankohtainen seuraavan romaanini takia: helmikuussa illmestyvä Pohjan akka on omalla tavallaan kalevala-adaptaatio, jonka intertekstuaalisuus ei rajoitu vain narratiiviin vaan valuu myös kieleen. Haluan, että Louhi saa äänen, joka tavoittaa nykylukijan mutta kaikaa silti pohjoisen karua ilmaa. Haluan kietoa yhteen vanhan ja uuden.

Postseminaarimme aiheet eivät suinkaan rajoitu vain romaanikirjallisuuteen: mukana on proosarunoa, näytelmä ja useampi sarjakuva-aihe. Tulee olemaan mielenkiintoista lukea, miten esimerkiksi Kaisa Lekan sarjakuvablogin omaelämäkerrallisuutta pohditaan kirjallisuustieteellisin käsittein. Lekallakin on vahva suhde Intiaan ja sen uskontoihin, vaikka hänen polkunsa omastani eroaakin.

Oma kandintyöni käsittelee ruokaa yhteisöllisen ja yksityisen vallan symbolina Aravind Adigan Valkoisessa tiikerissä ja Shashi Deshpanden Pitkässä hiljaisuudessa. Kirjoitinkin näistä jo Sormet sahramissa - kirjaan otsikoilla "Kastikkeet kastin mukaan" ja "Ääneti hellan ääressä". Ihana päästä tutkimaan teosten ruokasymboleja vieläkin perusteellisemmin! 

Kannattaa muuten tsekata Mari A:n blogikirjoitus Valkoisesta tiikeristä. Deshpanden Pitkästä hiljaisuudesta voi lukea täältä. Ja molemmista tietysti lisää Sormet sahramissa.

Deshpanden romaani on itselleni monella tapaa merkittävä teos: sain sen lahjaksi ystävältäni Meeritiltä silloin, kun olin vielä naimisissa ensimmäisen puolisoni kanssa ja vain salaa haaveilin kirjailijan työstä. Deshpande käsittelee romaanissaan ja oikeastaan läpi koko tuotantonsa naisen asemaa intialaisessa yhteiskunnassa. Adigan romaanin sain  käsiini paljon myöhemmin - ilmestyihän se vasta vuonna 2008 (suomeksi 2010). Sen ruokakuvaukset keskittyvät selkeämmin taloudellisiin valtahierarkioihin. Mitä enemmän ja pohdiskelevammin luen näitä romaaneja, sitä varmemmin tiedän, että ruoka ei ole vain ravintoa. Se on paljon muutakin.


*****
(kuva on linkitetty Thesis Writing Chills -sivustolta, vaikkei kandintyö ihan väittärille vedäkään vertoja...;)

Tämä on kerta kaikkiaan ihana, taitava, upea romaani, joka jää jahtaamaan lukijaa pitkään. Marisha Rasi-Koskisen Katariina on yksi parhaista tämän vuoden kirjoista. Ja sanon sen silläkin uhalla, että joku ilkeämielisesti epäilee minun tässä vain mainostavan Avaimen kirjoja.

Sillä ei kuulkaas ole mitään väliä, mitä kautta kirja käsiini putkahti. Se vaan on niin hyvä, että en osaa sanoa siitä mitään kriittistä.

Katariinan tarina on kipeä. Se kertoo lapsista, jotka joutuvat aina lähtemään, muuttamaan. Kirjoittajalla on ihmeellisen kiperäntarkka silmä, kun hän kuvaa ihmisten haavoittuvia tunteita. Kirjan nimihenkilön Katariinan isä rakentaa taloja, joissa perhe koeasuu, kunnes muuttaa taas seuraavaan taloon, seuraavalle paikkakunnalle Lassin Kuljetus & Ajon kyydissä. Katariina ja hänen siskonsa haaveilevat kodista, joka pysyy. Neljännestä talosta, jonne uudet asukkaat eivät koskaan tunkeudu.

*****

Kannattaa lukea Marishan teksti kirjoittamisesta: tässä linkki Avaimen kuukauden juttuun.

Pidin myös siitä, miten Katariinasta kerrottiin  Kirjainten virrassa 

Luen parhaillaan Helmi Kekkosen romaania Valinta. Olin hereillä pitkään yli nukkumaanmenoaikani, koska en malttanut lopettaa kauniiden lauseiden lukemista.

Kamila Shamsie sanoi kerran, että hän ei pidä kriitikoiden käyttämästä termistä "luminous prose" - hohtaako teksti muka valoa, jos kirja tyrkätään pimeään huoneeseen? Siitä huolimatta haluan käyttää tuota sanaparia Valinnasta. Se on loistavaa proosaa. 

Kuulasta proosaa.

Valinta tuo minulle oudon lohdullisen tunteen: sen hiipuileva surumielisyys ja herkkä tunne siitä, että ihminen voi myös haavoittua, osuu tällä hetkellä juuri oikeaan paikkaan. 

Kiitos Helmi!

 

Sanoja vääristellään: edistys ja kehitys merkitsevät taloudellisia uudistuksia, säätelyn poistamista ja yksityistämistä. Näin arvostelijat pystytään pitämään marginaalissa, kun heiltä evätään kieli, jolla kritisoida vallitsevaa suuntausta. He ovat edistysvastaisia, kehitysvastaisia, muutosvastaisia ja tietenkin isänmaanvastaisia.

Näistä asioista kirjoittaa Arundhati Roy.

Royn toistaiseksi ainoa kaunokirjallinen teos, romaani Joutavuuksien jumala, on yksi lempikirjoistani. Siitä on kirjoittanut blogiinsa muun muassa Marjis. Intiaan liittyvää kirjallisuutta lukee paljon myös Mari A.  Hän arvioi Bollywood-leffojakin.

Suomessa Royn yhteiskunnalliseen tuotantoon ei ole päästy tutustumaan aikaisemmin, mutta tänä vuonna ilmestynyt Kuuntelen heinäsirkkoja- Merkintöjä demokratiasta paikkaa tätä aukkoa. Heinäsirkkakirja on kiperää, kirpeää luettavaa.

Roy puhuu muun muassa Gujaratin kansanmurhasta vuonna 2002, jolloin teurastettiin yli kaksituhatta muslimia ja joukkoraiskattiin massoittain naisia. Gujaratia pidetään perinteisesti hurskaana (hindu)uskonnollisena osavaltiona. Siellä ei saa teurastaa lehmiä ja ihmiset toivottavat toisilleen päivää sanomalla Jay Sri Krishna.

Niinpä.

Hindujen ja muslimien kiistat ovat tietenkin Intian niemimaalla vanhoja. Brititkin osasivat siirtomaavallan aikaan hyödyntää ja lietsoa vihaa eri uskontokuntien välillä. Itselleni nousi  kuitenkin heti mieleen Ayodhyan kaupunki - muutaman vuoden takainen hindujen ja muslimien kiista temppelin/moskeijan paikasta. Uskonnollisissa hinduympyröissä keskusteltiin tuolloin paljon muinaisista kirjoituksista ja kuningas/jumala Raman syntymästä Ayodhyassa. Oikeutuksesta pitää Ayodhya täysin "meidän" hallussamme. Muistan sen hyvin. Olimme hurskastelijoita ja julmia tietämättömine kannanottoinemme.

Roy kysyy kirjassaan, keksitäänkö pian taas uusi vihan kohde. Intian alkuperäisasukkaat adivasit? Tai kenties farkkuihin pukeutuvat ja englantia puhuvat naiset? Kiharahiuksiset ihmiset? Intian tapahtumista tulee mieleen Suomen viimeaikainen "maahanmuuttokriittisyys" - siinäkin taas esimerkki sanan anastamisesta ja kielen eväämisestä, jotta voitaisiin sysätä muukalaisvihan arvostelijat marginaaliin. Useinhan nämä "maahanmuuttokriitikot" leimaavat inhimillisten arvojen puolestapuhujat ihmisiksi, jotka hyväksyvät kaiken, koska eivät "uskalla" tai "osaa" tarkastella kriittisesti nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa. Olemme  siis muutosvastaisia. Epäisänmaallisia.

"Maahanmuuttokriitikot" väittävät, että he puhuvat kansan äänellä.

Minun mielestäni se on naurettavaa.

Kolkatassa asuessani minulle tuli äänestyskutsu postissa., veikken ollut edes maan kansalainen. Kirje oli postitettu nimellä Sambhavi, joka ei suinkaan ollut virallinen nimeni. Ehkäpä minut nähtiin potentiaalisena BJP:n kannattjana, uskonnollinen kun olin. En kuitenkaan mennyt äänestämään, mutta yksi ystäväni kävi useammankin kerran. Intiassa on tapana painaa äänestäjän sormi musteeseen merkiksi siitä, että hän on  jo äänensä antanut Ystävämme oli tarpeeksi ovela kääriäkseen mustesormen pakettiin ja väittääkseen, että oli loukannut sen. Sai siis äänestää toisella sormella. En ymmärrä, miten se meni läpi.

Silloinen gurunikin äänesti. Siitä minulla on jossain kaapin perukoilla oikein valokuva. Siinä hän on, tiputtamassa lipuketta laatikkoon lukuisten ihailevien oppilaidensa ympäröimänä.

Kyllähän joku siinä maassa aina Krishnan asiaa ajaa.

Roy tuo esille kylmän faktan. Äänestäjäkunta on muutettu markkinoiksi ja äänestäjät ovat kuluttajia. Ja kuluttajienhan kuuluu ajatella ensin itseään ja omaa etuaan. Sellaiseen saumaan on helppo iskea vihan piikki erilaisia ihmisiä ja muiden ihmisten erilaisia tarpeita kohtaan. Intiassa tämä näkyy kyllä erityisen räikeästi. Hindulaisen BJP:n Varun Gandhi (joka kuuluu samaan Nehru-dynastiaan kuin Indira, Rajiv ja Soniakin, joiden puolue tosin on paikallinen Kokoomus, Congress Party) vaati muslimien pakkosterilointia ja julisti, ettei tässä hindulinnakkeessa yksikään muslimi kohta uskalla nostaa päätään. Aivan näin pitkälle ei edes Halla-Aho ole tohtinut mennä.

Roy kuvailee yksityiskohtaisesti intialaisia vaaleja ja ihmisten äänien ostamista. Voi vain miettiä, onko vaalien ja demokratian välillä loppujen lopuksi mitään yhteyttä. Kuuntelen heinäsirkkoja on kannanotto siihen, mitä me olemme tehneet alkuperäiselle demokratian idealle. Olemmeko kovertaneet sen tyhjäksi merkityksestään? Ei tämä kirja mitään lopullisia vastauksia tarjoa - tietenkään - mutta paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin. 

"Vaikka romaani imaisee mukaansa kevyellä tyylillään ja tummalla huumorillaan, se pakottaa lukijansa miettimään globaalin talouden hintaa. Kuka tai ketkä ovat joutuneet maksamaan hengellään tai terveydellään jotta länsimaalainen kuluttaja saa kännykkänsä muutamaa euroa halvemmalla?" Maanantaina katselin viimeisen osan TV-sarjasta "Kymmenen kirjaa rahasta". Tällä kertaa siinä keskusteltiin Aravind Adigan romaanista Valkoinen tiikeri. 

Adiga on yksi Sormet sahramissa -keittokirjaan valikoituneista kirjailijoista. Ruoka ja raha liittyvät kyllä usein yhteen: minulle TV-ohjelman keskustelua syvensi se, että olen ehtinyt pohtia paljon Adigan kaunokirjallisia ruokakuvauksia.

Ohjelma tulee muuten uusintana torstaina kello 13:05 ja lauantaina kello 12. Sen jälkeen on mentävä YLE Areenaan, mikäli mielii kuulla pokeriammattilaisen, Harakan ja Kortelaisen analyysit Valkoisesta tiikeristä.

Inho ja häpeä. Niistä Maria Peura kirjoittaa. Ja siitä, miten kuulutaan laumaan.

Tutustuin Mariaan Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, pian sen jälkeen kun olin lausunut ensimmäisen kommenttini erään paneelin päätteeksi. Nolous söi mahaan koloa, tunsin itseni vanhanaikaiseksi moralisoijaksi. Joku - olisikohan ollut Wolfram Eilenberger - oli ennen minua nostanut omassa kommentissaan esille huumeet ja huumaavat aineet ja niiden vaikutuksen tekstiin. Kaikkihan tuntevat Kerouacin. Minä nostin käteni ja sanoin, että toisille tasoille pääsee niin monilla muillakin tavoilla. On olemassa yllättäviä ja outoja keinoja, joilla kirjailija tavoittaa sanoin kuvaamattoman, eikä niillä ole mitään tekemistä huumeiden kanssa. Esimerkkinä mainitsin Alzheimeria sairastavan ihmisen seuraamisen, hänen kanssaan keskustelun. Tuo puhe muistin ja muistojen rajamailla mutta silti hämmästyttävän tiukasti tässä hetkessä voi viedä sellaisiin paikkoihin, joihin väkevin tai miedoinkaan huume ei pääse.

Siinä sitten seisoin paneelin jälkeen, ruokajonossa, ja tuskailin, että varmasti kuulostin sairaanhoitajalta, joka haluaisi jakaa kirjailijoille terveystietoa! Olipa typerä ja tätimäinen avausrepliikki! Maria käveli ohitseni täysi ruokalautanen kädessään ja sanoi, että turhaan häpesin. Ihan turhaan. Kommentissani oli paljon perää.

Kuten olen täällä toitottanut, kirjailijakokouksen henki oli poikkeuksellisen salliva. Häpeäni taisi nousta vanhoista muistoista ryhmätilanteisiin liittyen.

Maria Peuran kolmas romaani, Vedenaliset, vie lukijan unenomaisiin maailmoihin. Se on tekstiä, jossa on tavoitettu toispuoleinen. Ja peräti ilman huumeita. Alzheimerinkaan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Silti mikä tahansa arkiymmärrykseen vaikuttava sairaus on kuin saari, jollaisella romaanin päähenkilökin kasvaa kunnes muuttaa kaupunkiin ja muuttuu itse siellä saareksi. 

Ehkäpä kirjoittajankin on löydettävä saari tai peräti saaria halutessaan kuvata sellaista, jota ei sanoin voi näyttää.

Maria Peura kirjoittaa rohkeasti häpeästä, sen särystä ruumiissa. Siitä, kun ei osaa vielä puhua mutta hävetä osaa, vaikka mistään ei moititakaan. Kuinka on parempi tehdä sellainen sopimus, että salassa inhotaan. Ei tarvitse julkisesti hävetä. Nielaistaan vain ne äänihuulet.

Ja yritetään voittaa inho, jotta paikka laumassa säilyy.

Jumalastakin Maria rohkenee kirjoittaa. Jumala nostettiin esiin useaan otteeseen Messilässä. Ensimmäiseksi sen teki taaskin Eilenberger. Hän kummasteli, että kokouksessa ei oltu vielä käsitelty tätä aihetta, vaikka teemana olikin sanoin kuvaamaton. Eikö jumalaa jos jotakin ole vaikea kuvata sanoin? Minäkin olin luullut, että jumalasta puhuttaisiin enemmän nimenomaan sensuurin ja itsesensuurin yhteydessä. Aihe osoittautui yhdeksi aikamme vankimmista tabuista, eikä sitä oikein muuten rohjettu kosketella kuin Nietzschen kautta. Keskustelimme tästä Leevi Lehdon kanssa tanssitauolla. (Luulenpa muuten, että Leevin legendaarinen beatboxaus kansanlauluesityksemme aikana jäi sekin monelle mieleen...) Puhuimme siitä, miten kirjailijat ikään kuin allekirjoittavat sopimuksen teologien kanssa. He saavat kirjoittaa jumalasta, mutta me emme. Niin kauan kuin välttelemme jumalia kaunokirjallisessa tekstissä, annamme yksinoikeuden aiheen käsittelyyn uskontoa ammatikseen tai muuten vain intomielisesti harjoittaville ihmisille. Ja vahvistamme sitä tabua, jonka mukaan jumalasta muka on mahdoton puhua ja kirjoittaa. Minun mielestäni se on aihe siinä missä muutkin.

Vedenalisten Jumala yrittää "korjata erehdystään, kumota avaruusolennon muuntamisen ihmissaaren asukkaaksi. Jumala painoi luomustaan pinnan alle, pakotti sen itse ihmiseksi muovautumaan." Islaminuskostakin Vedenaliset onnistuu kertomaan mariapeuramaisen mystisellä ja myyttisellä tavalla. Eri tavalla kuin kukaan muu suomalainen kirjoittaja, jonka islaminuskoa sivuavia tekstejä olen lukenut.

Pidin myös Vedenalisten rytmistä, sen lauseiden oudosta sanajärjestyksestä, joka kaikui paikoin kansanlaulujen henkeä.

Ehkäpä onkin niin, että tarvimme mysteeriä ja myyttiä, hiljaisuuden ja unen vartijana seisovaa kirjailijaa, tavoittaaksemme jotain sanojen tuolla puolen olevaa. Tai tällä puolen, pinnan alla lymyävää, miten vain ja mistä kulmasta asioita sitten katsommekin.

Viikko sitten perjantaina kävin Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen etukäteiskokkareilla Helsingissä. Jo silloin arvasin, että Lahden kokouksesta tulee ihana. Olin oikeassa: ilmapiiri Messilässä oli niin salliva ja lämminhenkinen, että en voi muuta kuin odottaa seuraavaa tapaamista kahden vuoden päästä.

Juustotarjotin kädessäni asetuin istumaan huoneen nurkkaan. Ujostutti vähän. Hyvä juttu, että viereeni asettui erityisen miellyttävä henkilö, joka osoittautui nuoruudenystäväni entiseksi opiskelukaveriksi ja kerta kaikkiaan upeaksi ihmiseksi. Johanna Hulkon esikoinen, Säkeitä Pietarista, julkaistiin vuonna 2009, ja syksyllä ilmestyy seuraava romaani, Jostakin kotoisin. En ymmärrä, miksen ole tutustunut pietarikirjaan jo aikaisemmin (toisaalta nyt minulla on oma, Johannan minulle signeeraama kappale siitä). Vetävä ja viihdyttävä kirja, jonka monimuotoisuudesta ja runsaudesta nautin suuresti.

Päädyimme organisoimaan Johannan kanssa cocktail-partylle jatkot Juureen, yhteen lempiravintoloistani Helsingissä. Sieltä saa suomalaisia tapaksia, "sapaksia". Mukaamme lähti myös Marjo Heiskanen, jolla on Johannan kanssa yhteinen blogi, Hulkko & Heiskanen. Kannattaa tsekata sieltä Johannan hieno teksti häpeästä, josta puhuttiin paljon Lahden paneeleissa ja ruokapöytäkeskusteluissa. Häpeä saa meidät sulkemaan suumme, se on sisäinen sensuroijamme.

Häpeästä kirjoitin itsekin toukokuun puolella.

Mutta takaisin jatkoille: Ravintola Juuri oli täynnä, mutta onneksi on olemassa Latva. Lopulta siellä oli itseni, Johannan ja Marjon lisäksi Sami Hilvo ja liuta kirjailijavieraita useasta eri maasta: Eleanor Catton miehensä ja suomentajansa kanssa, Jaroslav Rudiš, Gregor Sander ja Annelies Verbeke.

Eikä minun olisi tarvinnut ujostella laisinkaan: kaikki olivat rentoja ja suloisia. Haluan lukea heidän kirjojaan ja kirjoittaa heistä blogiini! Odottakaapas vain.

Luin tänä aamuna loppuun Johannan Pietarin. Se sai minut haluamaan venäläistä teetä, avamaan Anna Ahmatovan runoteoksen ja toivomaan, että äitini olisi yhä elossa. Hän olisi pitänyt tästä romaanista. Ja pidin siitä minäkin. Suomalainen Anna lähtee Pietariin tekemään väitöskirjaa Anna Ahmatovan runojen suomennoksista. Tarinaan kietoutuu takaumia nuoruudesta, kun kirjan päähenkilö opiskeli venäjää Leningradissa.

Miten pienessä maailmassa elämmekään: lukiessani Johannan romaania sain kokea myös  palan nuoruudenystäväni menneisyydestä. Siitä, millaista on elää neuvostoaikaisessa opiskelija-asuntolassa ja miltä Pietari tuoksuu. Eihän Säkeitä Pietarista tietenkään omaelämäkerrallinen romaani ole, mutta sen Pietari-kuva on aito ja todellinen. Johanna puhuu kaupungista, jota voi samanaikaisesti rakastaa ja vihata. Minulle hän kirjoittaa luopumisesta ja pelosta.

Kirja käsittelee myös vakavia ajankohtaisia aiheita: Sosnovyi Borin ydinvoimalaa, sananvapautta, kirjailijoita joita ei julkaista. Nämäkin aiheet liittyvät kirjailijakokouksen teemoihin. Mistä kirjailija voi ja saa kirjoittaa. 

Lisää toisella kertaa. Nyt jään istumaan hiljaa, Pietarin maku huulillani.