Tällä hetkellä lähes kaikki tuntuu masentavan mustalta. Ahdistavaa pimeyttä ja synkkyyttä.
Jotenkin tuntuu että pakko päästää ajatuksia ulos ja en nyt keksinyt muutakaan paikkaa, vaikkka tuskin täälläkään lukijoita on taikka sellaisia joilla on asiaan mielenkiintoa mitään sanoa. Ehkä sit seläntakana puhutaan taas meidän asioista, mutta sowhat.
Olisi aika lastenvalvojalle 19.2 jonka oli ex-mies varannut. Päivä päivältä tuonne meno saa ajatukseni pyörimään ja ahdistus vain kasvaa. En tiedä mikä siellä mua odottaa, mutta silti pelottaa.
Nyt tilanne se että lapset on mulla kirjoilla, yritetään pitää poikia molemmat yhtä paljon, mutta työvuorojen takia olen joutunut antamaan poikien hoidon enemmän isän puolelle. Kumpikaan ei maksa elareita kummallekkaan ja asiat on olleet ok tähän asti. Kunnes nyt ex yhtäkkiä keksi että asiat ei ookkaa enään hyvin ja jotain pitää kirjottaa paperille tapaamisista.
Molemmilla on varmasti omat ajatukset ja toiveet miten asiat menisivät.
Itse haluaisin että pojat jäisivät edelleen minulle kirjoille ja muuttaisivat kanssani. Ottaisin enemmän vastuuta ja poikien hoitoa koska välimatkan takia viikko-viikko systeemi enään ei onnistuisi. Esikoisella täytyisi vaihtaa koulua ykkös ja kakkosvuosiluokan välillä, mutta kyllähän ekaluokkainen vielä uudet kaverit löytää. (tai no uudet, esikoinen ei juuri käy koulun ulkopuolella synttäreitä lukuunottamatta leikkimässä toisten kanssa; pariin otteeseen minun luona ollessa on käynyt perjantaina koulun jälkeen useamman tunnin koulukaverin luona) Kuopus tietty vaihtaisi päiväkotia; tai jäisi minun kanssani päiviksi kotiin; koska teen edelleen ilta ja yövuoroa joten päivät kotona. Uudesta asuinpaikasta toki löytyy hyvät hoidot ja koulut myös.
Poikien isä toki saisi nähdä poikia myös viikolla jos haluaa tulla käymään tai tehdä heidän kanssaan iltaisin jotain.
Harmittaa etten erotessa tajunnut hakea pojille vuoropäiväkotiin hoitopaikkaa että oisin voinut pitää poikia enemmän. Pojille selvästi ois ollut parempi että ois ollut selvät sävelet siitä että kuka on päähuoltaja ja kuka etävanhempi. Turha sitä kai jälkikäteen on voivotella, tehty mikä tehty.
Tällä hetkellä ajattelen asioita aivan liikaa ja niin että pääni on haljeta kun ahdistus kasvaa ja pelottaa.
Pelottaa että menetän rakkaat poikani.
Feeling sad
Onneksi mulla on edes Rakas joka yrittää pitää mut pinnalla! Viime viikollakin toi piristykseksi kukkia tullessaan työreissusta.
